A niin kuin ahistus

Tahtoo muuttaa mökille. Piste. Viime yönä meni tunti mahakrampeissa, joista kärsin aina, kun homma menee turhan stressaavaks. Nyt niitä ei oo onneks pitkään aikaan ollutkaan, eikä ne nytkään olleet ihan pahimmasta päästä. Yleensä herään niihin, mikä on tosi kurjaa, kun on ihan pöpperössä ja pihalla eikä tajuu mikä iski. Nyt onneks olin vielä hereillä ja siten jossain määrin tilanteen herra. Ei kyllä oo meikäläisen vakanssi ollenkaan moisen arvoista ja olin jo ehtinyt toivoa, että stressinhallintakyvyt ois pikkasen kehittyneet, (kun niitä jatkuvasti joutuu treenaamaan ;)), mutta vielä on näköjään hiukan harjoiteltava. Mulla noi krampit tulee yleensä siinä vaiheessa, kun pahin stressi laukee, mutta pelkäänpä, että tää viikonloppu ei oo ihan tarpeeks pitkä palautumisaika. :(

Parhautta.

Oon ollut pari viikkoa niin poikki etten oikeen oo jaksanut pitää kamuihinkaan yhteyttä, viime viikonlopultakin on pari puhelua rästissä ja tänäänkään en oo jaksanut luuriin tarttua. Jotenkin täällä mökillä on niin ihanan todellisuuspakoista, etten välitä jutella ees niiden rakkaimpien ystävien kanssa. On vaan ihanaa, kun päivän tärkeimmät jutut on perheen ruokinta ja suppismetsä, blogeissa surffailu ja kirjan (+ suklaan) ahminta.

Oho. Mustat sormikkaat kädessä sai näköjään melkein efektikuvan.

Haluaisin vaan vetää Hemtexistä bongaamani (ja siellä valitettavasti vielä lymyilevän) maaaaaaailman pehmeimmän torkkuviltin niskaan ja vetäytyä talvihorrokseen. En haluuuuu-uu mennä maanantaina töihin. En, en ja en. Haluan naputella tänne muutakin kuin tätä peetä ja marinaa, mutta jotenkin oon niin ylikireessä tilassa, että nytkin hiukan kaihertaa mahassa (tai sitten se äskeinen ilta-ape ei ollut ihan priimaa) ja työkuviot tunkee väkisinkin mieleen. Ei kiva. En taho.

Mua ärsyttää olla jotenkin näin voimaton tän peen suhteen. Sitä lueskelee ihania blogeja, joissa ihmiset toteuttaa unelmiaan ja lähtee piipahtamaan tai pysyvästi uuteen maahan, hyppää oravanpyörästä ja priorisoi asiat uudestaan. Mä nyt oon hinkannut useamman vuoden epätyydyttävässä työssä enkä tunnu pääsevän sieltä muualle kuin sohvalle. Tjooh, oon terästänyt tota Pepsi Maxia itsesäälillä ja teiniangstilla. :D

(Tragi)koomisinta tässä on se, että enhän mä ees tiedä mitä haluaisin tehdä ja missä olla. Jotenkaan en oo kokenut Turkua ikinä oikein omaksi jutukseni ja aikoinaan opiskelupaikkaa miettiessä en ees hakenut Turkuun vaan nimenomaan kaikkialle muualle. Turussa kuitenkin on rakastakin rakkaampi perhe, jonka myötä oon melkoisen sidottu sinne. Mökki näyttelee myös koko ajan isompaa roolia, tänne tulo on tällä erää jotenkin niin selviö ja tässä tilanteessa suoranainen pakopaikka etten osaa kuvitella, etten pääsisi tänne tunnissa. Toisaalta paikallakaan ei oo niinkään väliä jos muut peruspalikat on kunnossa, mutta niiden oikeisiin lokeroihin tunkeminen ei oo ollut ihan simppeli juttu. Haluan vaan eroon tästä mykkyrästä mahassa + ois ihan kiva jos työpäivän päätteeks olis virtaa muuhunkin kuin kirjan tai telkun ääreen sammumiseen. 

Olipas tää nyt paatosta. Jos sovitaan, että kehittelen jotain vähemmän räytyvää aihetta seuraavaks kerraks, ihan peestä tällanen itsesäälissä piehtarointi. Oon vaan jotenkin niin hiton ahdistunut, että helpottaa ees hiukan kun niitä mörköjä voi maalailla tälle tyhjälle seinälle. Nyt siirryn fiktiivisempien mörköjen pariin ja kaivaudun (ihan tylsän vanhan, ei sen Hemtexin ihanan) viltin alle kirjan kera. Sopivasti jo ehdin unohtaa viimeisimmästä Kodin kuvalehdestä lukemani jutut nuorena Hodgkinin taudin sairastaneesta mua pari vuotta vanhemmasta tytöstä (huom: kolmikymppistä voi vielä sanoa tytöksi, tossa luki ensin nainen, mutta se näytti niin viralliselta) ja julkisessa invavessassa kroonisesti punkanneesta kodittomasta pariskunnasta. Onneks mulla kuitenkin on TODELLISIA ONGELMIA. Nih.