Joulukirje

Totesin viime viikolla, että näemmä ollaan nyt siinä iässä, että kavereilta alkaa tulla joulukirjeitä korttien sijaan. Perustoivotusten lisäksi mukana siis tulee kirje, jossa käydään läpi kulunutta vuotta ja kerrotaan kuulumisia. Sen ekan gaaah, miten keski-ikäistä -ajatuksen jälkeen totesin, että se ehkä onkin ihan kiva tapa, jonka taidan nyt pölliä tänne, kuulumisia kun ei oo hetkeen tullut naputeltua.

Vuosi on ollut toisaalta tasapaksu ja toisaalta vaiheikas. Tätäkin vuotta on leimannut pieni (okei, toisinaan aika suurikin) ahdistus nykyisestä ja jämähtämisen pelko. Oon toivonut pukilta keinoja niiden selättämiseen ja toisaalta hyväksymiseen siltä osin, kuin se tällä hetkellä on välttämätöntä. Tässä vuodessa on ollut kivaa se, että oon vähän haastanut itseäni enemmän ja koittanut kokea ja kokeilla uusia juttuja ihan iteksenikin. Joskus on ollut kyse ihan niinkin pienestä kuin päämäärättömästä hortoilusta vieraammassa kaupunginosassa, isoimpana juttuna sain aikaiseksi sen verran, että liityin vapaaehtoistyöhön itselleni tärkeessä asiassa. Siitä päätöksestä oon ollut tosi tyytyväinen ja se onkin työllistänyt vapaa-ajalla syksyn mittaan kivasti. On ollut hienoa tutustua uusiin ihmisiin ja huomata, että on itse voinut olla oikeasti hyödyksi.

Vuoteen on valitettavasti mahtunut jonkin verran terveydellisiä haasteita, niin omia kuin rakkaiden. Omista krempoista aiheutuu vaivaa, rakkaiden vaivoista huolta. Lähipiirin kun on osunut valitettavan paljon menetyksiä ja tsunamimuisteloiden ollessa taas pinnalla, tuntuvat omat lähimmät entistäkin tärkeämmiltä ja oon yrittänyt muistaa aina toisinaan sen heille kertoakin. Ollaan oltu kaikista krempoista huolimatta onnekkaita ja säästytty suuremmilta murheilta, toivottavasti sama meno jatkuu tulevanakin vuonna. Toivottavasti pukinkonttiin mahtuu myös ripaus kärsivällisyyttä, se on ollut kortilla tänä vuonna useammallakin saralla, sitä toivon rutkasti lisää.

Kulunut vuosi on vahvistanut joitakin ystävyyksiä entisestään, muutamaa ystävää olen nähnyt aikaisempaa useammin ja se on ollut tositosi kivaa. Parissa ystävyyssuhteessa väsyin olemaan se ikuinen aktiivinen osapuoli, jonka myötä näitä ystäviä olen nähnyt todella vähän, se on vähemmän kivaa. Vuosi on tuonut tullessaan myös muutaman ihkauuden ystävän, näistä olen iloinnut kovasti. Ystävistä parhain on entistäkin rakkaampi ja ollut isona tukena tämän vuoden mäissä. Suuren ystäväkunnian sain eilen, kun yksi ihana ystävä pyysi häihinsä kaasokseen. Oon niiiiiin otettu. (Ja yritän muistaa tän sitten hiukan ennen H-hetkeä, kun paskarrellaan paniikissa hääkoristeita aamuyöllä tms.)

Vuoteen on mahtunut myös uusia tulokkaita ja on ollut ihana seurata tuoreiden vanhempien onnea. Erään perheen onnesta oon ollut erityisen onnessani, koska suurta onnea edelsi suuri epäonni. Onneksi heillä (ja kaikilla muillakin lähipiirin lisääntyneillä) perhe-elo on lähtenyt sujuvasti käyntiin ja on ollut hienoa olla siinä arjessa aina jollain tasolla mukana.

Kulunut vuosi ei ole ollut paras mahdollinen, mutta siihen mahtuu paljon hyviä, hienoja ja ihania hetkiä. Toivon pukilta tulevalle vuodelle uskallusta, heittäytymiskykyä ja voimaa, rohkeutta, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Niitä toivon myös sulle!

Törmäsin Snootyyn, kuvatiedon mukaan maailman vanhimpaan manaattiin yhtenä yönä, kun valvoin terveydellisistä syistä ja väsyin googlaamaan oireita ja keskustelupalstojen näkemyksiä niistä. Bongasin kuvan Twitteristä enkä nyt tähän hätään jaksa kalastella sen lähdettä, sori. Tää vaan on niin hyvän mielen kuva ja tyyppi jotain maailman suloisinta, joten halusin jakaa sen sullekin. Jos oisin eläin, niin oisin manaatti. 

Mies

Turun katukuvassa laahustaa sellainen mies, johon tuntuu ruumiillistuvan kaikki maailman suru ja murhe. Hän näyttää jotenkin niin särkyneeltä, että oikeen viiltää tuolta jostain aina, kun hänet näen. Useimmiten bongaan hänet bussin ikkunasta, kun hän taittaa matkaansa hitaasti, mutta jotenkin kovin päämäärätietoisen oloisesti. Miehellä on pitkät hiukset ja parta, aina samat vaatteet ja pää painuksissa. Yleensä hän on liikkeellä, mutta välillä hän vain seistä nyyköttää jalkakäytävällä. 

En näe miestä kovin usein, mutta hän tulee mieleeni sitäkin tiuhemmin. Hän on jotenkin niin riipaiseva siinä yksinäisyyttä hiljaa huutavassa olemuksessaan, että on piirtynyt verkkokalvoille ja mieleen pysyvästi. Huomaan usein miettiväni, että vieläköhän hän on keskuudessamme hiihtämässä loputonta lenkkiään Turun kaduilla. 

Eilen näin miehen ensimmäistä kertaa ihan lähietäisyydeltä. Olin jäämässä bussista linkkariasemalla ja näin miehen jo bussin jarruttaessa. Mies seisoi aseman edessä ja olisi niin tehnyt mieli sanoa hänelle jotain. En vain keksinyt mitä se jotain sitten olisi ollut, joten tyydyin hakemaan katsekontaktia. Sainkin vastaani yllättävän intensiivisen katseen ja onnistuin saamaan aikaiseksi jonkun hymynpuolikkaan. Tuntui jotenkin tosi idioottimaiselta hymyillä toiselle, kun toisella ei selkeästikään pyyhi ihan hillittömän lujaa, mutta halusin jotenkin noteerata hänet ja sillä ystävällismielisellä tavalla. Hymyä en saanut vastaani, mutta mies katsoi takaisin tiiviisti. Yllätyin tästä suuresti, sillä olin jotenkin bussin ikkunasta häntä bongaillessani päättänyt, että mies vaeltaa reittiään ilmeettömästi ja mitään näkemättä.

Etenin itse tuon kohtaamisen jälkeen aseman lipunmyyntiin, johon vuoroani odotellessani seurasin miestä aseman edessä. Mies tuntui käyvän jotain toimintasuunnitelmaa läpi mielessään, seisoi muuten hiljaa paikallaan, mutta kohotti hieman käsiään ja ojenteli sormiaan. Tämän tuloksena hän päätyi astumaan sisään asemarakennukseen ja käveli aivan ohitseni. Ensin jo luulin että tulee kohti ja noloa kyllä reaktioni vaihteli paniikista ilahtumiseen, paniikki valitettavasti oli voitolla. Ohi hän sitten kuitenkin käveli, mutta onnistuin taas tavoittamaan katseensa epävarman hymyn kera. Siis allekirjoittaneen hymyn, hänellä säilyi perusilme, mutta silmissä näkyi (tai näin ainakin halusin nähdä) pientä pilkahdusta. 

Mies käveli ohitseni kahvion puolelle, ilmeisesti hänellä jostain on pelimerkkejä kahvila-asiointiin, kun kassalle näytti suuntaavan. Miehellä myös hiusten ja parran pituus vaihtelee pitkästä tosi pitkään eli ilmeisesti joku huolehtii vuosittaisesta ruokkoamisesta. Miehen vaatteet näyttävät aina samoilta, ruskeiden housujen lahkeet ovat liukuvärjäytyneet liasta mustaksi ja ylipitkät ja reikäiset paidanhihat valuvat rystysiin asti takinhihoista. 

Mietin usein onko miehellä mitään paikkaa mihin mennä yöksi. Kuka hän on ja miksi hän vaeltaa pitkin Turkua? Mitä on tapahtunut, miksi näyttää niin särkyneeltä? Liikkuuko hänelle mielessä jotain ja jos, niin mitä? Onko hän onneton tai yksinäinen? Vai elääkö täysin tyytyväisenä jossain omassa maailmassaan? Tai elääkö hän täysin tietoisena ympäröivästä maailmasta, mutta on vain päättänyt elää näin? Miksi hän näyttää niin murheelliselta? Miksi ihmiset kääntävät katseensa pois hänet nähdessään? Miksei kukaan huolehdi hänestä? Tai jos huolehtii, niin miksi hän silti vaeltaa päivät pitkät jalat ja lahkeet maata laahaten? Miksi kyselen näitä itseltäni, miksi en kysy suoraan häneltä?

   

Iisi(mpi)

Aika ihanaa istuskella erittäin monetta tuntia partsilla, kietoutua vilttiin (!) just sopivassa lämpötilassa, katsella kynttilöitä ja hiljalleen sammuvia naapuritalojen valoja, hörppiä teetä ja vaan olla. Pieni raukeus alkaa vallata ja tiedät, että pitäis mennä nukkumaan, mutta ihan vielä ei malttais. Hirvee hoppu tonne makkariin ei oo senkään takia, että sen lämpötila on jotain ihan muuta. Mun opiskelijakämppään kymmenen vuotta sitten ostettu tuuletin ei varmaan sillonkaan ollut ihan viimeisintä mallia. Ikä ei häntä muuten paina, mutta käyntiäänensä on kauniisti ilmaistuna varsin tehokas, moni ruohonleikkuri olisi kateellinen. Viime yönä oli aamun jo sarastellessa pakko turvautua häneen ja ilmeisesti olin muutaman huonomman yön jälkeen niin tattis, että nukuin ihan ongelmitta siinä möykässä totaalisesti pommiin. Huomenna olis työmenoa, jossa olis soveliasta olla paikalla just eikä useamman akateemisen vartin jälkeen. Ehkä täytyy jäädä tähän partsille, kallistaa vaan tuoli lähemmäs vaakatasoa.

Tänä kesänä ei taida enää saada aikaiseks, mut ens kesänä vois kyllä todellakin harkita jotain parvekepetiä. Tai no jos nyt aletaan toivomaan, niin sovitaan, että ens kesänä asun siinä mun omassa kodissa, joka säilyy kivan viileänä helteelläkin, joten ei oo tarvetta nukkua puutarhassa. Paitsi jos erityisesti haluaa niin. Ja se on aidattu. Ja siellä ei oo örkkejä.

Aamu alkoi erittäin maanantaimaisesti ja ekan puolen tunnin aikana olin ehtinyt todeta nukkuneeni pommiin, hikoilla noin 27 litraa suihkun jälkeen, unohtaa puolet eväistä kotiin ja huomata bussipysäkillä, että mielenterveyteni rippeitä vaalivat kuulokkeet olivat jääneet kotiin. Hieno aamu. Varsinkin, kun sitä seuranneen tunnin vietin enimmäkseen bussia odottaen. Ilman niitä kuulokkeita.

Jotenkin se suunta sitten kuitenkin kiepsahti nousujohteiseksi ja kotiutuessani olin jo vallankin hyvällä tuulella. Jotain osuutta tais olla taas kauppatorilla, jossa kävin tyhjentämässä pari kojua ja saamassa jälleen hyvää palvelua. Ostin ihan tolkuttoman kassillisen yhtä sun toista vihreää ja saattoi sieltä joku amppeli löytää tiensä partsillekin asti. Sorrilla oli pinaatti tarjouksessa ja nappasin sitä mukaan kunnon nyssäkän. Hiukan jo ripottelin sitä kesän ekojen kantarellien ja valkosipulin kera jauhelihan sekaan. Aikas toimiva kombo, vaiks tossa kuvassa näyttääkin jo kertaalleen syödyltä. Pöllin YP:ltä idean suikaloida porkkana kuorimaveitsellä salaatin joukkoon. On helpompi syödä kuin palana, vähemmän raastava työstää salaattiin kuin raaste + vielä aika kivan näköinenkin salaatin seassa. 

Iltaa piristi entisestään kutsu opiskelukamun nelikymppisille syyskuussa, ihana nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Ja oli kiva huomata itsestään, että olin 100 % iloinen kutsusta, yleensä onnistun aina kehittämään pienen stressin varjostamaan kivojakin juttuja. Nyt ei ollut minkäänmoista havaittavissa, ehkä musta on tulossa iisi(mpi). Tai sit aloitan stressaamisen vasta viikkoa ennen.

Jos muuten oot yhtä ajan tasalla kuin allekirjoittanut, etkä oo lukenut Caitlin Moranin Naisena olemisen taitoa silloin kaks vuotta sitten, kun ihan kaikki muut luki sen, niin lukaise ihmeessä. Oon puolivälissä ja jos toi ei radikaalisti muutu loppua kohden, niin voin kyllä suositella. Ja pahoitella naapureille sitä partsihörinää, on siinä naisella sana hallussa. 

- Näin kolmekymmentäviisivuotiaana rintani ovat yhä kuin kaksi persikkaa. Persikat, jotka löytää kassin pohjalta unohdettuaan, että ne oli ottanut joskus mukaansa välipalaksi. Persikat, joiden toisella puolella on tarkka jälki avaimista ja tahmeaan kohtaan on litsaantunut bussilippu. Persikat, joita katsoo ruokakaupassa epäilevästi. Niitä saisi kymmenen yhdellä punnalla, mikä saa pohtimaan: "Kaipa näistä voisi tehdä smoothien..."

- Minulle kehkeytyy ihastus Joulupukkia kohtaan. Jos menisin naimisiin hänen kanssaan, minun ei ainoastaan odotettaisi pysyvän lihavana, vaan minä myös näyttäisin hoikalta seisoessani hänen rinnallaan. Perspektiivi olisi ystäväni.

                                                                 Caitlin Moran, Naisena olemisen taito

   

Pakahduttavaa

Mulla on varmaan joku D-vitamiinin yliannostus, joka oireilee pakahduttavana tyytyväisyytenä. Ollut jotenkin (tästä ei ollenkaan mun juttu -pakahduttavasta helteestä huolimatta) ihan hitsin ihanaa viime aikoina. Ei toki ihan 24/7, se nyt ois jo liiankin pakahduttavaa, mut hyvinkin suuren osan ajasta. Ja mikä siisteintä, niin mulla on ollut tositosi kivaa myös ihan itekseni. Ei siihen onneen aina tarvita muita, vaiks onnekas oonkin mitä tulee niihin muihin.

Nytkin on ihan tosi täydellistä istuskella kesäpesässä sulattelemassa aamiaista, kuunnella musiikkia ja naputella tätä. Tässä partsilla on vielä aamupäivän ihanan viileää, muuttuu pätsiks vasta iltapäivän puolella ja silloin ajattelin polkasta jonnekin varjoon jäähdyttelemään. Ihmisellä on hyvä olla tavoitteita ja suunnitelmia.

Täydellistä oli myös mun minilomalla, kun suuntasin torstaina Helsinkiin Ystävistä parhaimman hoteisiin. Heilläkin on taloyhtiön puolesta kiva kesäpesä siinä pihalla ja oli ihan parasta grillailla ja istuskella siinä kynttilänvalossa pitkälle yöhön. Torstai-ilta hulahtikin siinä maailmaa parantaessa ja perjantaina suunnattiin Liuskasaareen nauttimaan vilvoittavasta merituulesta. Tosta on jo tullut vähän meidän kesätraditio, evästä, vähän vinhoa + viltti mukaan ja ihanainen kesäpäivä parhaassa seurassa on taattu. Onnistun vaan kehittämään noilla reissuilla ihan törkeät rajat, se tuuli puhaltelee siinä jotenkin niin petollisesti, ettei sitä porotuksen määrää oikein tajua. Palanut en oo koskaan, mut arska- ja olkainrajat on noiden reissujen jälkeen vähemmän hillityt. Siistii. Eilen yritin vähän tasoitella rajoja arskatta, kun käpyteltiin Seurasaareen. Toinen syy arskattomuuteen oli se keponen ulkolämpötila, jonka myötä mulle kehkeytyi lasien taakse kivan trooppiset kasvihuonetunnelmat heti, kun ne rillit oli hetkenkin päässä. Tää helle ei oikein pue mua.

Perjantai-iltana istuskeltiin taas yötä myöten Ystävistä parhaimman kesäpesässä ja saatiin pari YP:n ystävääkin seuraksi. Oon jotenkin perusnihkeä tutustumaan uusiin ihmisiin (tää on joku iän mukanaan tuoma valitettava juttu), kai siinä kohtaa laiskuus ja ujous vähemmän mairittelevalla tavalla. Ja 99 % tapauksissa nihkeily on ihan turhaa ja uusi seura + ilta osoittautuu tosi kivaksi, niin nytkin.

Ens viikollakin luvassa kivoja kohtaamisia, yks sellasen ystävän kanssa, jota en oo nähnyt varmaan viiteen vuoteen. Tiedä miten se aika niin on vierähtänytkin, mutta nyt pitäis ottaa vahinko takaisin. Kyseessä on sellainen tyyppi, jonka kanssa tulee yleensä muutamassa tunnissa suoritettua enemmän kuin jonkun muun kanssa kolmella treffikerralla. Ikinä tiedä mistä sitä päivän päätteks löytää ittensä, usein on tullut käytyä kaikki kaupunginosat ja muutama lähikuntakin läpi. Jatkuvasti en jaksais sellasta joka suuntaan sykkimistä, mut silloin tällön kivaa ja piristävää, kun poikkeaa siitä "peruskahvittelusta".

Nyt taidan lähteä lähikukkakauppaan amppeliostoksille. Oon tosi kiltisti hillinnyt itseni, kun päätin ostaa partsirehut vasta loman jälkeen, jotta niillä olis edes jotain saumaa selvitä ees hetki hengissä. Chili jo muutti mökiltä mukaan loman jälkeen ja nyt hän saa vihdoin pari kämppistä. Katotaan viikon päästä millasen kuivakukka-asetelman oon saanut aikaiseksi...

Ukkosta odotellessa osa 2

Että osaa olla seisova keli. Lehtikään ei värähdä ja ukkonen kyörännyt järveä jo pari tuntia. Ei oo kyllä mun juttu tämmöset kelit ollenkaan, aurinkoa saa olla ja kohtuullisen lämmintä, mut tämmönen painostava tropiikki on jotain ihan hirveetä. Innolla odotan tulevaa viikkoa, kun luvassa on +30 useampanakin päivänä. Mun kämpässä on sitten siihen vielä rapiat päälle, jipii.
  

Ömm, unohdetaan se seisova ilma. Täällä meni hetki sitten tuulikone päälle kuin napista painamalla, joku laittoi valot pois ja järvi muuttui ihan harmaaksi. Ukkonenkin otti harppauksen likemmäksi ja tänne tuli syksy. Toivottavasti toi nyt sais ärjyttyä aika pikasesti, mun pitäis vielä hakee parit kantarellit ojajemmasta ja mustikkaakin pitäis kerätä. Sen poiminta ei oo kyllä mun laji ollenkaan, kauheeta pylleröintiä ja vartin päästä kasassa on ihan onneton rippunen. Sienestys on paljon palkitsevampaa, muutama kantsu tai suppis pussissa näyttää jo kunnon saaliilta.
  

Just. Äsken hosuttiin kaikki istuinpehmusteet sisälle ym., mut nyt siitä tuulikoneesta loppui puhti ja toi ukkonen vaan jymyää taustalla. Tulis nyt vaan kunnon mäiske, että puhdistuis ilma ja olis sit joskus ohikin. Evakuoiduin tähän verannalle grillin viereen lakkailemaan kynsiä, kun kuvittelin, että vettä tulee ku aisaa ja ihan just, mut nyt tää homma hyytyi taas tyystin.
  

Aamulla oli muuten vinkeetä herätä siihen, että repesin unessa ihan totaalisesti. Heräsin (kuten kuulemma siskokin) omaan nauruuni ja oli täys työ yrittää tukahduttaa se hirnunta peittoon. Rupes vielä naurattamaan lisää, kun tajusin miten epämääräiseltä se yhtäkkinen korskahdus ja sitä seurannut tukahtunut ähinä varmaan kuulosti toiselle puolelle huonetta. Ei ookaan pitkään aikaan tullut tollasta hervotonta kohtausta, joka naurattaa vieläkin. Ja nauratti aamullakin uusiks, kun nukahdin vielä ja selostin seuraavassa unessa työkamulle ko. episodia. Naurujatkumo.
  

Nyt ei kyllä ihan hirveesti naurata, kun mietin tulevaa työaamua. Mennyt ihan käsittämättömän nopeesti nää neljä viikkoa. Tuntuu ihan kuin kesä ois jo vahvasti loppusuoralla, kun yleensä oon vasta aloitellut lomaani näillä main enkä suinkaan palaillut jo töihin. Onneks ens viikko on vaan nelipäiväinen ja karkaan jo torstaina Ystävistä parhaimman hoiviin. Jeij.

Ei sieltä sit vissiin oo sitä sadetta tulossa ihan just eli mustikat ja kantarellit kutsuu. Johan tässä tulikin joristua säistä ummet ja lammet, vähän vähissä noi puheenaiheet täällä mökkikoomassa.

 

Edit: En oo edelleenkään ihan vakuuttunut tästä kännyappsista... Tsekkasin tän naputuksen eilen vaan kännystä ja asemoitui siinä ihan nätisti, mutta nyt koneelta totesin, että kappalejako oli joko tosi olematon tai puuttui tyystin riippuen selaimesta ja kuvakoko oli luokkaa megalomaaninen. Sori, nyt viilattu hiukan vähemmän silmää särkeväksi.

 

Ukkosta odotellessa

Mjaah... Hiukan taas hakusessa tän mobiiliversion toiminnot, ekan version vahinkojulkaisin ja sitten vahinkopoistin...

 

Ukkonen lähestyy kahdelta suunnalta ja mun pitäis ennen totaalirytinää putsata grilliparila, mut se ei jotenkaan nyt ihan kauheesti puhuttele.

Jäin päiväkahvin jälkeen istuksimaan tähän terdelle ja iski taas kauhee hinku omasta pienestä pihasta. Ois ihan parasta istuksia omalla läntillä, se partsi ei vaan aja samaa asiaa. Joku pikkuinen rivari kompaktilla pihalla ois ihan ihana, sinne vois sit iltaisin pesiytyä töiden jälkeen.

 

Oon ihan fiiliksissä mun toistaseks hengissä olevista mökkiyrteistä, vähänks ois mahtia leikkiä puutarhuria sillä omalla pläntillä. Mun partsi on niin pätsi, että siellä ei saa kuin aurinkokuivattuja tomaatteja ja rutikuivia yrttejä aikaiseksi. Mööh.

 

No mut mitä peetä, nyt tää appsi ilmoitti, että "julkaistaan". Julkaistaan mitä? Tää on vaiheessa ja edellisen poistin... Ehkä tää kännyversio ei oo ihan mun juttu. Ja nyt loppuu hermon lisäks akkukin. Kai se on käytävä kurkkaamassa mitä tuli julkaistua ja yritettävä sitten tän varsinaisen julkaisua. Moe!

Edit koneelta: Joo ei mun käpy kestä tämmöstä. Piti vaan äkkii ja näpsästi naputella pari riviä kännystä, mut palo totaalisesti kiinni ton kanssa. Mun logiikkaan ei vaan uppoo, miten ne kuvat pitäis saada tohon uppoomaan ilman hirveetä vääntöä. Höh, tulis varmaan vähän useemmin naputeltua jos olis enempi mun töppösormille ja ilmeisen rajalliselle kapasiteetille suunniteltu jutski.

Edit 2: Se ukkonenkin meni vissiin ohi. Buu.

Loma

Terkut mun kesäkonttorilta! Auringossa jotenkin niin painostavan tukalaa, että vetäydyin läppärin kanssa suosiolla verannalle varjoon. Nyt mietin miten saisin pomolle perusteltua ens viikon etäkonttorin tänne Pyhäjärven rannalle... Eiks sillon oo hyvä loma, jos päivällä ei ehdi tai malta naputella ja illalla on niin poikki päivän ihanuuksista ettei useimmiten ees jaksa avata konetta..? Olleet kyllä ihan parhaimmat kohta neljä viikkoa, mennyt vaan niin nopeesti, että oon jo pari kertaa tankannut kalenterista, että joko tässä tosiaan käydään sitä neljättä viikkoa.

Oon vakaasti päättynyt olla ressaantumatta loppuvasta lomasta, kattoos ny miten hyvin se ajatus kantaa maanantaiaamuun asti. Koitan kynsin hampain jatkaa mun lomaromanssia Turun kanssa ja ylläpitää tätä valitettavaa etäsuhdetta mökkiin aina viikonloppuisin. Viikon päästä tosin suuntaan Helsinkiin Ystävistä parhaimman hoteisiin, joten nyt täytyy vetää kunnon mökkiöverit, jotta pärjää vieroitusoireidensa kanssa pari viikkoa. 

Ennen lomaa ja sen alussa kartoittelin erinäisiä lomanviettovaihtoehtoja niin parin tunnin auto- kuin muutaman tunnin lentomatkan päässä. Nyt oon ollut äärimmäisen tyytyväinen, että niistä aikeista ei sukeutunut sen kummempaa, ollut tosi ihanaa ihan vaan näillä huudeilla. Reissuun toki on ikuinen hinku, mutta ihan hyvä, että sinne ei tullut suunnattua just nyt. Nyt on ollut oikeesti aikaa olla ja kuulostella, löytää se sisäinen aamuyöstä heräävä vanhuksensa ja vaan nauttia. 

Toki lomaan on mahtunut muutama pinnan kiristys tai totaalikatkeaminen, mutta pääsääntöisesti oon ollut tosi lungisti. Nyt oon vielä saanut olla pari päivää ihan itsekseni päivät mökillä ja se on ollut ihan parasta. Suurin ongelma on ollut päättää meenkö eka laiturille lukemaan vai pitäisikö sittenkin käydä ensin vähän pyöräilemässä. Vai söiskö sen lounaan sittenkin nyt vai käviskö eka uimassa. Aika taivas.

Alkuviikosta piipahdin ystävien mökillä ja oli niin parasta vaan nauttia hyvästä seurasta ilman minkäänmoisia aikatauluja. Ainoa hoppu tuli syömisten kanssa, kun räpätettiin niin alvariinsa, että meinas unohtua herkuttelut tyystin. En oo mikään maailman luonnikkain kyläilijä ja toisten nurkissa muhija ja isäntä toteskin mulle heti alkuunsa, että nyt ei sit ujostella. Kerrankin pystyin noudattamaan sitä neuvoa täysin palkein, heidän kanssaan oli tosi helppo ja rento olla - piirre, jota arvostan kanssaihmisisssä äärettömän paljon. 

Ovat muutenkin ihan mun lempparipariskuntia, molemmilla ollut terveydellisiä haasteita ja muita vastoinkäymisiä vaiks muille jakaa, mutta se ei oo juuri tahtia hidastanut. Sopivat toisilleen ihan älyttömän hyvin ja ovat niin omia itsejään koko ajan. Mää tahdon kans just semmosta.

Näillä nurkilla on siskon kanssa otettu vähän lähiympäristöä haltuun ja noloa kyllä vierailtiin viime viikonloppuna ekaa kertaa Kauttuan Ruukinpuistossa. Aivan ihana paikka ja taivasteltiin vaan, että miten hitossa ei olla koskaan aiemmin eksytty sinne. Meillä kävi munkki ja Ruukinpuistossa asustavalla Annette Juuselalla oli taiteilijakodissaan avoimet ovet. Aivan huikea tapaus, jonka persoonaa 'valovoimainen' kuvailee vain kalpeasti. Kun olisi itsellään edes kolmasosa hänen karismastaan ja itsevarmuudestaan. Ja lahjakkuudesta, aika kadehdittavan monipuolinen taiteilija, jolta syntyy niin maalaus-, tekstiili- kuin veistostaidetta. Taiteilijatar esitteli suloista kotiaan ja tuotantoaan hengästyttävällä tahdilla ja räpyteltiin vaan siskon kanssa pöllämystyneinä tuosta hurmaavasta kohtaamisesta.

Toinen hurmaava kohtaaminen oli Jokisaunalla, jossa päästiin nauttimaan turhankin houkuttelevan designmyymälän ja hyvän kahvin lisäksi aivan loistavasta palvelusta. Mainio paikka ihanassa jokimiljöössä oli niin houkutteleva, että täytyy varmaan huomenna piipahtaa siellä lounaalla. Joskus mullakin on vielä se oma pieni paikka, jossa on takuupuhtaat veskit, ilmainen santsi ja asiakas toivottavasti kuin kotonaan.


Tää mun toimisto on muuten ihan loistava, mut pikkasen alkaa äässi puutumaan tässä portailla. Täytyy kysyä josko töistä mökkiytyneellä siskolla ois uinti-inspiraatiota ja sit voiskin aloitella päivällistä. Oon ihan tohkeissani, kun kaikki mun yrtit on vielä hengissä ja maailman söpöin chilipaprika alkaa olla syöntikunnossa. Niiden seuraksi ribsejä, uusia perunoita runsaan voin kera ja maissia, niin voikin sitten taas viettää loppuillan autuaassa tajuttomuustilassa pötsinsä vieressä.

Huomenta

En ois varsinaisesti pahastunut, vaiks unta oiskin riittänyt pikkasen pidemmälle kuin varttia yli viiteen... Tässä aamu-unettomuudessa on se huono puoli, että ehtii tulla nälkä monesti ennen aamupalaa. Se puoli kuudelta nautittu rahka ei tuntunut enää missään, äsken kävin nyysimässä kylmälaukusta banaanin. Tai sit tää onkin taas vaan "nälkää" eli niitä mun epämääräisiä mahaoireita, nykyään enää oikein tiedä että onks oikeesti nälkä vai mikä sen kaiherruksen aiheuttaa. Gnrh.

Oon ilmeisesti skipannut keski-iän kokonaan ja hypännyt suoraan vanhuuteen, mitä tulee aamulla nukkumiseen. Herään nykyään viikonloppuisin (ja näemmä erityisesti lomalla) tosi aikaisin ja ihan turhan vaatimattoman tuntimäärän jälkeen. Arkeahan toi ei koske eli työaamuina unta kyllä piisaisi vaiks puolille päivin. Ei muuten mitään, mutta vähän toi tuppaa kostautumaan jossain vaiheessa päivää ja sitten alkaa pinna kiristyä, jos ei löydy päikkäriväliä.

Se raparperisiirappi muuten onnistui yli odotusten! Ohjehan (alla) siis oli ihan sairaan simppeli, mutta se ei vielä mun kohdalla takaa onnistumisprosentin suhteen mitään. Ripsasin sekaan vielä suunnilleen ruokalusikallisen kookossokeria (ja ehkä inan vähemmän varsinaista sokeria, noi mun mitat on aina vähän niin ja näin), tiedä sitten vaikuttiko makuun suuntaan tai toiseen. Oli ihan älyttömän hyvää ja oon jo maustanut sillä useamman kipollisen jogurttia. Siitä siirapista jäi jämäksi sellanen ihanan vaniljainen raparperimössykkä, joka ei sen siirapin, tuoreiden mansikoiden ja turkkilaisen jogurtin kanssa ollut ollenkaan huono yhdistelmä. Toki unohdin tänne mökille aiotun siirappipurnukan kotiin, joten keittelen tänään uuden satsin täällä ja testin sen jämämössykän mansikoiden, rahkan, kermavaahdon ja marengin kera, toiminee niinkin. Pahoittelut ohjeen kuvanlaadusta, napsasin sen vaan kauppalistaksi mukaan (, kunnes tajusin, että raaka-aineet oli aika simppelit ja kaupasta tarvittiin vain vaniljatanko), on vähän epätarkka räpsäisy.

Mulla on käynyt hämmentävän hyvä munkki lomasäiden suhteen. Siis joo, keli ei oo ollut järin kesähelteinen, mutta vaiks Esteri on väijynyt nurkilla vähän väliä, niin ei oo ikinä tupannut seuraksi piknikille, puistohengailulle tai jokihortoilulle. Taivas on voinut roikkua koko päivän harmaana, mutta sade on joko jäänyt tyystin tulematta tai sitten ekat pisarat on ilmaantuneet, kun oon ollut jo kotimatkalla bussissa. Aika jeij, eli niin paljon kuin noita kelejä onkin parjattu, niin mun lomailua ne ei kyllä oo himmentäneet. Toki se aurinkokin on ihan tervetullutta ja nyt siitä toivottavasti päästään nauttimaankin, mutta ihan täydestä tää kesä on muhun näinkin mennyt.

Viikolla tuli hortoiltua jokirannassa ekaa kertaa tänä kesänä ihanaan Piccola Cantinaan ja kyllä se pähkinäjäätelö vaan osaa olla täydellisen hyvää. Jätskiä edeltänyt RantaKertussa nautittu lounas oli oikein passeli ja terassin täysin aidattu leikkipaikka keräsi kehuja kummipoitsun äidiltä. Sai hänkin haarukoitua muutaman suullisen rauhassa, kun ei tarvinnut koko ajan pelätä, että toinen juoksee kadulle tai jokeen. Kerttu on yks lemppareista muutenkin, ruoka on konstailematonta ja annokset tosi reiluja, tunnelma rento ja kesäterassille yleensä mahtuu, kiitos sen mittavan koon. 

Kertusta saa myös tosi ystävällistä palvelua ja kiittelinkin tarjoilijaa perusteellisesta lounasohjeistuksesta. Ärsyttää sellaiset paikat, joissa lounasmaksua lunastava on kykenemätön kertomaan mitä kaikkea lounaaseen kuuluu ja mistä mikäkin löytyy. Monissa paikoissa salaattipöytä ja kahvitarjoilut on ripoteltu minne sattuvat mahtumaan ja jos moiset eivät osu silmään, niin saattaa salaattipöytä jäädä tyystin hyödyntämättä. Mur.

Näistä muisteloista provosoituneena mun pötsi on taas sitä mieltä, että banaanin ja rahkan lisäksi sinne sopis tuutata jotain muutakin. Aamu-uinnille siis ja sitten tän aamun kolmannen aamupalan kimppuun. Jiihaa.

Röyhyskabaa ja raparperia

Myönnettäköön, että tää lomapäivä ois voinut alkaa pikkasen paremmin kuin tolla pötsin tähystyksellä, mutta jahka siitä kakomisesta päästiin, niin päivästä sukeutui oikein oiva. Nyt on siitä letkukurkkauksesta muistona vaan kipee kurkku ja noin 428 litraa nieltyä ilmaa massussa. Se sisään koristu ilma pyrkii samaa tietä ulos ja naapurit varmaan kuvittelee mun pokanneen jonkun kunnon karjun, kun harjottelen täällä aakkosten röyhtäilyä. Jos siis ikinä on röyhtäilykisaa tiedossa, niin (ylä-)tähystyksen kautta skabamaan, voitto on taattu...

Jos muuten mielii jotain tohtorismiestä pokailla, niin en suosittele mitään nenä/korva/kurkku- tai pötsiosaston tyyppejä, ainakaan jos heidän kanssaan viettää aikaa poskiontelopunkteerauksen tai ton tähystyksen tiimoilta. Kummankaan toimenpiteen yhteydessä ei kyllä oo ollut mikään ihan naisellisin mahdollinen fiilis. Tai tietty jonkun eriteinnostuneen mielestä se nenästä punketeerauksen myötä puskeva vihreä setti voi olla tosi jees ja tähystyksen aikaansaamat kakoäänet ja muu korina musiikkia korville. Itse en kuitenkaan kokenut olevani ihan hehkeimmilläni.

Onneks se operaatio oli nopsasti ohi ja olo koheni yllättävän pikaisesti. Kävin nauttimassa sämpyläaamiaisen jokirannassa ja haahuilin siitä linnan puistoon arpomaan mahtaako Esteri liittyä mun puistoseuraksi vai ei. Onneksi hän vaan piipahti ja just, kun olin jo tekemässä lähtöä. Sain toteutettua mun muka ex tempore -lounastelunkin vähän viiveellä ja kävi munkki, kun kamun aikatauluun passasi lyhyen varoitusajan apehdinta. Oli ihan tosi kivaa lounaalla ja tuli hurjan hyvä mieli, kun sain tuumasta toimeksi. Toivottavasti treffataan samoissa, tai joissakin muissa, merkeissä pian uudestaan.

Lounaan jälkeen hortoilin toiseen suuntaan jokea ja päädyin käpyttelemään melkein kotiin asti, kun symppis hiekkatie jatkui aina vaan ihanassa jokimaisemassa. En oo (daiju) ennen mennytkään kyseistä reittiä, täytyy toi virhe korjata tän kesän aikana monesti.

Otin pienet välikuolemat sohvalla ja lopettelin ton Slaughterin dekkarin, niisk. Tuli ihan orpo olo, kun se loppui, täytyy pian ottaa joku uus opus työn alle. Tykkään kyllä hänen tuotannostaan, jos ei oo vielä tuttu, niin kannattaa lukea ensin Grant County -sarja, ja sitten vasta tarttua tohon Will Trent -sarjaan, ovat jatkumoa ja hyviä kaikki.

Illemmalla polkasin vielä kotikotiin raparperivarkaisiin, löysin yhden lupaavan raparperisiirappiohjeen, jota aattelin testailla. Bongasin tänään Clas Ohlsonilta vaiks mitä ihanuuksia (miksei kukaan oon kertonut, et siellä on vaiks mitä härpäkettä), mutta jätin hyllyyyn, kun en muka keksinyt niille purkeille ja purnukoille käyttöä. No nythän sitä löytyi, haaveissa siintää sellaset ihanat kotikutoiset purkkilot täynnä jumalaista siirappia, jota voi sitten idyllisesti napata kyläviemisiksi tai antaa vieraalle matkaan mukaan. Käytännössähän tuun kämmäämään sen siirapin totaalisesti ja ne purkit makaa eka aikansa siinä tahmassa, kunnes vähin äänin heitän ne roskiin, kun se syömäkelvoton tankura ei lähde niistä enää millään. Toi on ihan tieto, mut hetken saan vielä haaveilla tollasesta epäluonteenomaisesta keittiöhengettäryydestä ja käydä ostamassa ne putelit Clasulta. 

Mut jos sit vähän unta, niin jaksaa huomenna taas lomailla. Sovitaanko, että tää mun kupu vois olla hiukan vähemmän tynnyri huomenna, burp.

Simppeli tapaus

Oon (hetkittäin) aika simppeli tapaus. Just nyt mun onneen riittää höyryävä kupillinen teetä, villasukat, kynttilänvalo, leipäjuusto ja persikat, Groove Armadan tää biisi ja ihana suihkun jälkeinen raukeus. Ja se, että mun eka, aikalailla täydellinen, lomapäivä alkaa olla pulkassa.

Ihan helpolla ei tällekään lomalle päässyt ja taitaa mennä loppuviikko palautuessa. Mut mieli on hyvä ja se kai on tärkeintä. Oon aika paljon mietiskellyt viime viikkoina yhtä sun toista, istuskellut mökkilaiturilla ja hortoillut pitkin Turkua. Punniskelut tekemiäni valintoja ja päätöksiä ja niitä tekemättä jääneitä juttuja. Surrut jonkin verran, iloinnut enemmän ja tuntenut toisinaan tosi tyydyttävää tyyneyttä. Jotkut jutut ois voinut tehdä toisin, joissakin ratkaisuissa tuli hätiköityä, jotain ehkä voi jälkikäteen korjata, mut tärkeintä on se, että huomista en oo mokannut vielä mitenkään ja niitä huomisia on toivottavasti tarjolla vielä monia. Joojoo, menee vähän onnenkeksi/aforismikirja-asteelle, mut eiks näin lomalla saa zuumailla vähän ruusuisemmilla arskoilla..?

Oon ilahtunut monista pienistä jutuista ja toivottavasti onnistunut itsekin aina toisinaan ilahduttamaan. On se kyllä ihanaa miten pienistä jutuista voi tulla hyvä mieli. Jätin sille kaidemaalarille lapun, johon pyysin kuittausta homman valmistuttua ja toivottelin hyvää kesää. Se lappu on jäänyt pyörimään makkarin lipaston päälle ja mulle tulee aina sen ohittaessani hyvä mieli, kun luen sen maalarien kesätoivotuksilla varustetun "Tässä meidän näkemyksemme aiheesta 'parvekekaide'. Aika realistinen, toivottavasti kelpaa." -kuittauksen. Ystävä menetti äitinsä äkillisesti pari syksyä sitten ja kuulin pari viikkoa sitten, että isänsä on löytänyt uuden naisystävän ja vaikuttaa kovin onnelliselta. Tuun ihan hupsun iloiseksi, aina kun muistan sen. Oon menossa yhden ystävän mökille ja tänään löysin ihan mitättömän pienen, mut just täydellisen jutun viemisiksi. En malttais odottaa, että pääsen antamaan sen. Päätin kutsua yhden uuden kaverin ex tempore -lounaalle perjantaina. Siis tulee hälle ex tempore, mä oon suunnitellut sitä jo pari päivää. Hälle siis ei luultavasti sovi, kun tulee noin lyhyellä varoitusajalla, mut ainakin oon ottanut askeleen kohti ystävyyttä ja silleen kepeän kasuaalisti. Ja voin intoilla sitä ideaa monta päivää. Ei siihen hyvään mieleen ihan kauheesti tarvita.

Ja voiiii, nyt tuli vielä parempi mieli, sain just viestiä ystävältä, jonka esikoinen putkahti maailmaan maanantaina. Nimenomaan putkahti, hän ilmoitti aamukuudelta, kolme viikkoa etuajassa että nyt olis tarve päästä ulos ja kolme tuntia myöhemmin hän oli jo pihalla. Pieni kuin mikä, mutta voi hyvin ja viimeisimmän tiedon mukaan pääsee luultavasti huomenna VIP-seurannasta normiosastolle. ♥

Toisen ystävän laskettu aika on parin viikon päästä ja tänään lounastellessa hän harmitteli raskausaikana kohtaamaansa kovin töykeää hoitohenkilökuntaa. Hällä on ollut sokerit koholla ja sen myötä ylimääräistä lääkäri- yms. ramppausta ja kuulemma turhan suuri osa valkotakkisista on ollut nuivaakin nuivempia. Se on kyllä kurjaa, kun noissa terveydellisissä jutuissa sitä on lähtökohtaisesti aika haavoittuvassa tilassa ja voisin kuvitella, että raskauden myötä niistä hormoneista ei tossa oo varsinaisesti apua. Ammoin kun podin päreiksi mennyttä nilkkaa muutaman päivän sairaalassa, niin osa hoitsuista tuntui kyllä purkavan jotain patoutumiaan potilaisiin. Mulla ilmeisesti hyrräs hormoonit ihan jo sen nilkankin myötä niin, että kävin välillä salaa itkee tihrustamassa vessassa, kun joku ryhtyi oikeen ilkeeks. Osa hoitajista oli kyllä ihan huippuja, mutta osui sinne valitettavasti muutama työhönsä ilmeisen tympääntynyt tapaus. Mun mielestä omasta huonosta tuulesta pitäis töissä vaan koittaa päästä yli ja sen tärkeys vaan korostuu tollaisilla aloilla. Jos kiristää niin paljon, että täytyy potilaille tiuskia, niin sitten vois kurkata peiliin ja harkita alanvaihtoa. Ymmärrän kyllä, että ko. alalla työ on tosi rankkaa, mutta se ei oo sen potilaan vika. Mur.

Mjooh, nyt lasken noiden aatosten nostattaman verenpaineen, keitän toisen kupin ihanaa Clipperin uniteetä ja fiilistelen vielä hetken tätä alkanutta lomaa. Ja lakkaan kynnet mun uudella lakalla, joka sekin teki mut tosi iloiseksi. Iih.

Hortoilua helluntaiheilan kanssa

Siinä vaiheessa, kun on sipannut sohvalle muutamaksi tunniksi ja muistaa herätessään, että pitäisi mm. ripustaa pyykit, raivata parveke (ja sinne vievä reitti) kaidemaalaria varten + tehdä eväät, on ihan hyvä priorisoida ja lakata kynnet. Niitä kuivatellessa ei voi tehdä mitään edellä mainituista, joten nukkumaankaan ei tarvitse mennä ihan heti... Tässä vaiheessa on myös hyvä todeta, että illalla ihan hirveään ulkoilunälkään kokattu pinaattimunakas on muisto vain ja nälkä on taas kiljuva. Ja kynnet märät. Jeij.

Mut olipas mulla kiva päivä. Tai oikeestaan koko viikko. En tiiä onko miten ohimenevää alkukesän huumaa, mut oon ollut tosi ihastuksissani Turusta pitkästä aikaa. Tai ehkä ekaa kertaa ikinä. Oon useampana iltana hortoillut päämäärättömästi millon missäkin ja löytänyt jo unohtuneita tai ihkauusia kivoja juttuja. Paitsi Turusta, niin myös itsestäni. Oon ehkä vähän tykästynyt itseenikin pitkästä aikaa, ollut tosi hyvä mieli ja helppo olla. Tänään oli melkein pakahduttavuuteen asti hyvä olo ja illalla pihisin ilmeisesti into niin piukassa, että sen piikin jälkeen sippasin tähän sohvalle tunneiksi. Rankkaa tämmönen onnellisuus.

Turku oli kyllä ihan paras helluntaiheila. ♥ Startattiin aamu taidebrunssilla, jota voin suositella erittäin lämpimästi. Todella symppis systeemi, ei mikään mättöbrunssi, mutta sai siellä kupunsa täyteen ja vielä kulttuurinnälän tyydytettyä kaupan päälle. Brunssin hinnalla pääsee myös näyttelyyn, 14.9. asti voi vaikuttua Esko Männikön Time Flies -valokuvanäyttelystä ja yläkerran Kootuista teoksista 2.11. saakka. Parhaimmillaanhan taide puhuttelee ja näissä näyttelyissä ainakin meidän seurueessa heräsi näkemyksiä niin puolesta kuin vastaan. Oon tosi tyytyväinen, että tuli vihdoin käytyä, tonnekin ollut menossa jo useamman vuoden... Onnistuin myös samalla reissulla refleksimoikkaamaan Kanervan Ilkkaa, joka käpytteli museolle saapuessa vastaan. Ike laskeutui portaita niin iloisesti hymyillen, että tajusin vasta tervehdittyäni, että eihän me tunneta.

Toinen mainio tuttavuus (eka oli siis se taidebrunssi, ei Ike) oli Latte Cafe, jonka oon yleensä aina onnistunut ohittamaan aukioloaikojen ulkopuolella. Nyt ovi oli kutsuvasti auki ja nappasin kerrassaan herkullisen karamellilaten matkalle mukaan. Ihan älyttömän suloinen paikka ja todella ystävällinen palvelu, tonne täytyy eksyä ihan ajan kanssa toistekin. Paikka on pieni kuin mikä, mutta tunnelmaa sitten senkin edestä.

Muutenkin toi hortoilu sujui oikein tunnelmallisesti, kun iskin kuulokkeisiin Barcelonan reissulta improvisoiduista katujameista bongatun rytmiryhmän cd:n soimaan ja fiilistelin aurinkoisen jokirannan ja urkkapuiston lisäksi ko. reissua. Tuntui se omakin jalka nousevan kevyemmin ja lantio liikkuvan letkeemmin heti, kun korvaan kaikuivat helteiset salsat. En kyllä liiku enää itekseni metriäkään ilman kuulokkeita, siivittää reissua kummasti, kun on hyvät musat mukana.

Jahas, siellä kuulemma alkaa linnut heräilemään, pitäisköhän mun ummistaa silmät hetkeks... Kynnetkin alkaa jo olla kuivat, jos nukkuis pari tuntia, niin voi sitten viideltä herätä tsekkailemaan sitä parveketta. Huikeet varoitusajat kyllä meidän isännöitsijällä, tosta kaideprojektista oli jaettu info postiluukusta viime keskiviikkona ja tää älä laita ovea tuplalukkoon, raivaa parveke, lemmikit pois -remppa alkaa maanantaina. Toivottavasti kovin moni ei oo parhaillaan kesälomareissussa ja autuaan tietämätön näistä viime tipassa ohjeistetuista toimenpiteistä... Sen lisäksi, että noi aikataulut on aina just noin ennakoituja, niin meidän isännöitsijällä on viehättävä tapa kirjoittaa kaikki tiedotteet capseilla. Asiaa kun on paljon, niin se on vallan miellyttävä lukea sitä "huutoa" aanelosen täydeltä. Peukku.

Mjooh, mun vireystaso alkaa olla sitä luokkaa, että isken pian ite epähuomiossa capsit päälle, joten öitä hetkeks ja suurimmalle osalle varmaan huomenta + oikein kesäistä alkavaa viikkoa!

Just nyt, just niinku

Iski pitkästä aikaa mulle aikoinaan hyvinkin tyypillinen happi loppuu, antakaa tilaa -ahistus. Sitä ei ookaan hyvään aikaan näkynyt ja oon itsekin ollut hiljaa tyytyväinen tästä aikuistumisestani. Jos ne henkiset itkupotkuraivarit ei oo itsellekään ihan hulvattoman kivoja, niin tuskin lähipiirilläkään on ollut niitä ihan tolkuton ikävä. 

Ennen olin paperipussin tarpeessa (silleen kuvainnollisesti, vaiks ei kai siihen ihan konkreettisesta hengittelystäkään ois haittaa ollut) ihan alvariinsa, mutta nyt oon tainnut vanhuuttani laiskistua siinä määrin, etten ihan joka asiasta jaksa nykästä herneitä kitusiin, tyydyn vaan huokailemaan dramaattisesti. 

Nyt on vissiin tarpeeks vaiheikas työviikko takana, niin heijastelee vähän vapaa-ajallekin. (Piti ensin kirjoittaa, että tarpeeks pitkä työviikko, mut sehän oli kolmipäiväinen eli taitaa olla enempi kyse laadusta kuin määrästä.) Eilen iski siskon kanssa ostoksille autoillessa hirvee hapentarve ihan puskista ja illalla sama sessio uudestaan saunassa. Oli osittain ihan konkreettista happikatoa, autossa oli aika lämmin ja saunassa kaipasin vaan koko ajan järveen, mutta suurin ahistus tais kyllä olla henkistä laatua. Saunassa ahisti, kun sinne oli mentävä, koska se varta vasten oli lämmitetty. Mulla on oikeesti joku isompikin issue mitä tulee omaehtoiseen toimimiseen. Ei ois ihan hirveesti hotsittanut se sauna, joten sitten kun sinne kuitenkin oli mentävä, niin happi loppui, rintaa puristi ja keuhkoja pakotti. Mun kroppa ei näemmä kestä kompromisseja. Tosi tervettä. Onneks siskolla oli pelisilmä kohillaan ja antoi mulle ihanasti tilaa, eka saunottiin hiljaisuudessa ja sit sain istua rantalepikossa ihan rauhassa just niin pitkään kuin oli tarpeen. Rakas on hän, raskas olin mää.

Mulla oli aikoinaan välillä aika pitkääkin paussia mökkeilystä, kun ahisti se ettei täältä pääse omaehtoisesti tarvittaessa pois. Kavereiden mökeille en ees vuorokautta pidemmäksi aikaa suostu ja 23 h risteily on ihan kapasiteetin rajoilla. Oon sen verran antisosiaalinen tapaus, että välillä vaan pitää saada olla yksin ja jos se tarve iskee mökillä tms. mistä ei pääse pois, niin sitten a h i s t a a. Kovasti. Kunnon ihmisvihaajana esim. kuljen aamuisin myöhäisemmällä ja reitiltään hankalammalla bussilla, koska siinä a) on vähemmän ihmisiä ja b) siinä ei kulje työkamuja, joiden kanssa pitäisi rupatella jotain joutavaa vain sen takia, että ollaan osuttu samaan bussiin. Mulla on siis tosi kivat työkamut, joiden kanssa kyllä mieluusti vuorovaikutan töissä, se bussichitchat heti aamusta on vaan pahinta mitä tiedän.

Eilen sitten otin niskalenkin siitä ahistuksesta istumalla rantakoivun alla sateensuojassa tarpeeks pitkään (= niin pitkään, kun kylpytakissa tarkeni tossa toukokuun +10 C tropiikissa), lepuutin vaan silmiä järvellä ja ihastelin harmaan eri sävyjä. Oli ihan äärettömän rentouttavaa, terapeuttista ja hypnoottista kuunnella siinä koivun alla sateen ropinaa, seurata miten pisaroiden renkaat laajenivat vedessä, taivaanranta ui sumussa ja lokit kaartelivat ihan äänettömästi laiturin yli. Takaraivossa toki jyskytti se fakta, että olisi pitänyt olla laittamassa apetta muulle seurueelle, mutta kyllä sekin siihen ropinaan sitten hiljalleen vaimeni. 

Nyt pitäis selkeesti taas mennä jonnekin omaan rauhaan samoilemaan, aamu on alkanut hampaita ja pinnaa kiristellen ja nyt vaan odotan että pääsen täältä mökiltä pois. Oon ilmeisen huono kaikissa velvollisuuksissa ja sitoumuksissa, tekis vaan mieli lähteä loputtoman pitkälle käpyttelylenkille, mutten voi, koska pian alkaa taas kokkaushuki. Mun sisälläni asuva 4-vee kiskasee tässä vaiheessa ne itkupotkuraivarit ja heittäytyy mahalleen hakkaamaan nyrkeillä lattiaa, koska ei voi just nyt tehdä just niinku haluaa. 

Onkohan olemassa mitään Selätä sisäinen uhmaikäisesi -eheytymiskursseja? Jos, niin mut vois buukata siihen intensiiviversioon. Tiedostan kyllä koko ajan, että on tosi itsekästä kiskasta ihan normirutiineista ja minimaalisista velvollisuuksista hernemaissipaprikat poskionteloon asti, mutta kun a h i s t a a, ja se ei ainakaan toistaiseks oo ollut järjellä kontrolloitavissa. Se happikato on hirveä tunne, tuntuu ettei vaan saa ilmaa, että aivot kiehuu yli ja pitäisi vaan sukeltaa siihen hyytävään järveen ihan loputtomiin. Tuokaa mulle kellukkeet.

   

Kellahdus

Onneks tuli pilkottua toi talviloma osiin - jos yhden lomapäivän puitteissa on näin poikki, niin enhän mä ois selvinnyt viikosta putkeen millään... Nyt on ihan järkyttävä päikkäritarve, tekis niiiiin paljon mieli kellahtaa hetkeks tähän sohvalle, mut tunnin päästä kutsuu mökki enkä halua suunnata sinne erittäin äreänä kesken päikkäreiden. Joten, sen sijaan että ottaisin päikkärit, kellahdankin näppikselle ja marisen päikkäripuutteesta täällä. Toimii. 

Ollut melkosta haipakkaa tää toukokuu, töissä sen ei ois niin väliks, mut vapaa-ajalla erittäinkin tervetullutta. Viime viikonloppukin meni aika lennossa, kun kävi vaan välillä vähän nukkumassa ja vaihtamassa vaatteita ja sit suuntas taas nauttimaan helleviikonlopusta. Tai no ei se ihan pelkkää nautintoa ollut, konserttitalossa kun hekotettiin Martin Luolamiestä (mä niiiiin tykkään noista vierailuesityksistä), niin en ois kyllä pahastunut pienestä ilmastoinnista salin puolella. Martti oli ihan mahtava ja tunnelma katossa, mut meinas kyllä välillä happi loppua. Sen lisäksi onnistuin saamaan molemmat jalat totaalisen auki vanhoilla kengillä. Ko. popot olleet ihan toimivat parina aiempana kesänä, mut ilmeisesti toi helle oli liikaa ja ulkoreuna päätti syöpyä sisään jalkaan kummaltakin puolelta. Onneks tuli siinä nättinä iltana käpyteltyä jokirannassa enemmänkin, lopuks sai jo vähän keskittyä, että pysyi ilme peruslukemilla. 

Sunnuntaina Turku esitteli hiukan kohtuullisemmissa lämpölukemissa parhaita puoliaan, oli ihana noljua jokirannassa, kun oli tosi paljon väkeä liikenteessä ja kaikki kovasti hymyileväisiä ja hyvällä tuulella. Cafe Artin terassi tuli korkattua ja kerrankin pääsi Tintåånkin ekalla yrittämällä apehtimaan, yleensä se on aina niin täynnä, että ilman varausta ei oo mitään toivoa. Keskiviikkona tuli pitkästä aikaa syötyä RantaKertussa, tarkoitus oli napsasta jotain pientä, mutta eihän se Kertussa onnistu, kun annokset on aina niin tuhteja. Toivottavasti sää suosii ulkoruokailua ens kerralla, terassinsa on myös kovasti kiva. 

Tuli tossa kelluttua 23 tuntia risteilylläkin ja todettua, että ei se oikeen edelleenkään oo mun juttu. Ei ollut huono reissu ollenkaan, kun seura oli Ystävistä parhaimman muodossa parasta mahdollista, mutta se itse risteily ei kyllä ollut kovin ihmeellinen. Mulle on tosi moni kaveri mohissut sitä miten upee se uus laiva on ja buffa ihan älyttömän hyvä jne., mutta ei kyllä oltu YP:n kanssa järin vaikuttuneita. Kaikki oli ihan ok, muttei meidän silmään ja suuhun mitään kovin spessua. Meillä oli se joku vähän "parempi" aamiainen, enkä sitten tiedä miten huonosti asiat sillä normiaamiaisella on, kun tolla paremmalla vadit oli jatkuvasti tyhjinä, kakku keskeltä jäässä ja pöytiin ohjaamassa yks tyyppi, jonka suorittaessa ohjaustehtäväänsä väki jonotti odottamassa varauksensa käsittelyä. Ehkä sieltä oli sakkia yllättäen sairaana tms., toivottavasti aamiaisrutiininsa on normaalisti hiukan sujuvampi. No, tulipahan tehtyä ja nähtyä, voi sit taas joskus kymmenen vuoden päästä kokeilla uudestaan...

Niin se vaan aika juoksee maristessa päikkäritarpeesta ja tyhjistä vadeista, tarttis vissiin lyödä ne mökkikamat kasaan. Katotaan jos vielä ehdin narisemaan jostain toukokuun puolella vai säästyykö seuraavat jorinat kesäkuulle. Oon ollut viime ajat luppohetkeni niin koomassa, että oon vaan katsonut Nannyja Netflixistä - ihan loistavaa huttua siinä tajunnan rajamailla, sekuntia ennen sohvalle sammumista.
   

Imbevirne

Tieks, kun joskus on vaan ihan tositosi hyvä fiilis? Mulla on nyt just sellanen, päällä kunnon iih ja imbevirneeseen asti yltävät suupielet, maailmoja syleilevä olo. Aika parasta.

Ollut tosi kiva viikko, joskin kivaa päivää on aina seurannut totaalinen koomapäivä, jonka päätteeks oon sipannut sohvalle. Oonkohan taas nukkunut yhden tai kaks yötä sängyssä ja muut etsinyt hyvää asentoa tässä sohvalla. Guh. Mut takaisin niihin kivoihin päiviin... Keskiviikkona käytiin parin kaverin kanssa pemmaamassa Turun kaupunginteatterin kirppiksellä. Sinne oli ehtinyt ennen meitä moni muu ja jäljellä ei ollut enää ihan hirveesti vermettä, mut tuli hurjan kulturelli olo siellä pyöriskellessä. Helsingin kaupunginteatterilla on näköjään just tänään vastaava tempaus eli sinne siis jos kaipaa sadepäiväänsä (ainakin Turussa on tosi suhmuista) tekemistä. 

Sitä kirppariakin kivampaa oli tutustua hiukan paremmin yhteen kaverin kaveriin, joka vaikuttaa erittäinkin tutustumisen arvoiselta tapaukselta. Illasta oli kehkeytynyt ihan huomaamatta tosi nätti ja korkattiin siinä sitten ravintolalaivakausikin, kun sää (ja lämpölamput) niin suosi. Katotaan jos sinne tänä kesänä pääsis pari kertaa toistekin, jäänyt noi aina jotenkin tosi vähälle, vaiks nykyään aiempaa viihtyisämpiä ovatkin. Vappuna korkattiin Koulun piha ja se on kyllä edelleen mun lemppariterde Turun tarjonnasta. Ihan ytimessä, mut kuitenkin rauhallinen ja tarpeeks väljää, inhoon sellasta kylki kyljessä hinkkausta. Seuraavaks pitäis ottaa tän vuoden ensivisiitti Cafe Artin terassille, nyt kun maisemaa ei enää pilaa se vähemmän esteettinen siltatyömaa. Pääsee se mudanruskea Aurajoki paremmin oikeuksiinsa. 

Eilen tuli vietettyä ihan huippukiva ilta yhden kamun kanssa, vietettiin laatuaikaa Cittarissa oikeen urakalla, meni varmaan pari tuntia siellä laahatessa. Lopputuloksena allekirjoittaneella uudet tossut ja huulikiilto ja kamulla kolme kassillista raskausajan diabetestä välttelevää ruokaa - ei siis turha reissu ollenkaan! Se on kyllä aika mahtia, kun jonkun kanssa on niin kivaa, että tuntien ruokakauppareissukin pitkän viikon päätteeksi on tosi jees. ♥

Nyt oon kiskonut yliannostuksen kahvia, jotta jaksan viisujen kisastudion kamujen sohvalle sippaamatta. Asian tiimoilta käytyä keskustelua:

Mää: Meillä on lauantaina kisastudio.
Kamu 1: Mistä lähtien sä oot seurannu lätkää?
Mää: Mitä lätkää? Sieltä tulee Euroviisut.


Mää: Oon vähän miettinyt jos oon kuitenkin lauantaina ihan limulinjalla.
Kamu 2 (raskaana): Emmä ainakaan ois jos mä oisin mä. Tai siis jos mä en ois mä. Tai siis sä.


Oikein oivaa kisalauantaita, minkä tiimoilta kisastudio sitten onkin pystyssä!

   

Aurinkoisen päivän haaste

Haasteen säännöt:

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut.

2. Kirjoita säännöt blogiisi ja vastaa alla oleviin kysymyksiin.
3. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
4. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogiinsa.
5. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Haastetta pukkasi Nollikselta, kiitos vaan ja pahoittelut vastausviiveestä. Oli oikeesti kivaa saada pitkästä aikaa haaste, mut pukkas tota vapaata tajunnanvirtaa ja huipputärkeetä mun puuteri on lopussa -asiaa niin paljon omasta takaa, että pääsin tähän käsiksi vasta nyt.

1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)

- Jaa-a, hyvä kysymys... Toivottavasti ainakin enenevässä määrin juttuja, joista saa virtaa ja joista tulee hyvä mieli, osuu ne jutut sitten mille elämänalueelle tahansa.

2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin . . .
- ... poistuisin mukavuusalueeltani useammin. Tai ees joskus.

3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?
- Nykyään mitkä vaan, musta on tullut kauhea niiskuttaja. Leffoissa ei tarvitse kauheasti kannustaa vanhuksilla, lapsilla, eläimillä tai traagisilla rakkaustarinoilla, kun mun hanat jo aukeaa ja hyvin luontevasti onnistun itsekin itkettämään itseäni ihan oman mielikuvituksen voimin. Ei tarvitse kuin vähän ajatella jotain vähemmän positiivisia tulevaisuuden kuvia rakkaimmista, niin muutun Niagaraksi nanosekunnissa. Ja se ei katso aikaa ja paikkaa, onnistuu esim. aamun ruuhkabussissa tai lenkillä ihan ongelmitta. Tai nyt. Niisk.

4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?
- Hmmm, varmaan jotain, joka edellyttäisi sitä mukavuusalueelta poistumista. Ja sehän kattaakin sitten pitkälti kaikki mahdolliset lajit ja ajanviettotavat.

5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?
- Tätä tahtia, kun nää silmäluomet valuu kohti leukaa, niin joku operaatio on simmujen tiimoilta epäilemättä edessä, ei pelkästään turhamaisuudesta vaan ihan näönkin kannalta. Mulla ei kyllä oo muistaakseni ollut järin jyrkkää kantaa (tai minkäänlaista kantaa) noihin leikkauksiin aiemminkaan, kukin tehköön kropallaan mitä tykkää. Luomussa vara parempi ja itse en lähtisi sorkkimaan kuin tarpeen vaatiessa, kuten esim. tossa silmäjutussa.

6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?
- Yleensä siellä korvien välissä kajahtelee viimeisin pakkomielle, jota tuuttaan hetken ahkerasti ripiitillä, kunnes kyllästyn ja siirryn hinkkaamaan pilalle seuraavan biisin. Toi on sen verran tiivistahtinen sykli, että ykskään soitanta ei nyt nouse yli muiden. 

Korvamadoista hämmentäviä klassikoita on otteet Tiernapojista tai Vanhoja poikia viiksekkäitä -kertsi. Näitä kun ei ihan alvariinsa kuule, niin yllättävän tiuhaan kuitenkin soivat päässä. Tiedä sitten onko merkki korvamadosta vai rakoilevasta mielenterveydestä.

7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?
- Oon vähän huono näissä, en oo mikään suuri hifistelijä. Varmaan uuden läppärin, tää lainamasiina on aivan ihana, mut tarkoitus olis vielä joskus se palauttaakin. Ja puhelin temppuilee toisinaan, täydellisen toimivan jos sais tilalle, niin ois kiva.

8. Opiskeluhaaveita, mitä?
- Ei oo ja jos oiskin niin haaveeks jäis. Oon niin onnettoman huono tarttumaan mihinkään kirjoihin, että kaikki jatko-opinnot jäis kyllä ajatuksen tasolle aika nopeesti. Ei toki voi ikinä sanoa ei ikinä, jos oikeesti tulis joku palo ja innostus, niin mikä jottei, mut moisia ei oo toistaiseks näkynyt. Täytyy vissiin ekaks keksiä mikä haluaa olla isona.

9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?
- Voi olla, että miellän arvon tässä yhteydessä vähän väljästi tai täysin väärin, mutta sanotaan, että mun tärkein arvo ja mulle arvokasta on olla tyytyväinen omiin tekemisiinsä ja sanomisiinsa ja se, että pystyy seisomaan niiden takana. On sitten kyse tehdystä työstä tai hengailusta ystävän kanssa, niin mulle on tärkeää, että teen sen "täysillä". 

Yritän toimia ihmisten ja asioiden parissa niin kuin haluaisin itse muiden toimivan. Suurimmaksi osaksi se onnistuu ihan hyvin, toki aina löytyy jotain kehitettävää. Ehkä eniten oman perheen kanssa toimiessa, heille tulee äristyä ihan turhasta ja väläyteltyä niitä vähemmän hyviä puoliaan, joilta koittaa muita säästellä.

Kiteytetään vaikka, että tärkein arvoni (ja tavoitteeni) on pystyä katsomaan menneisyyteen ihan kauheasti punastelematta.

10. Riitätkö itsellesi?
- En ja tuskin tulen koskaan riittämäänkään. Riittämättömyys on joku sisäänrakennettu juttu, aina pitää olla johonkin asiaan tyytymätön. Ja sitten kun on täydellisen saamaton tekemään mitään asialle, niin sehän ei sitten hevillä muutu.

11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?
- Ömm? Ehkä en oo suuri käsillä tekijä? Ainakin se on sitten kovin kausittaista, mutta joulukorttien askartelu on ainakin inspiraation iskiessä kivaa, kaikki maalailu yms. itsensä ilmaisu valittavasti jäänyt tyystin. Ja hiukset parturoin itse, mutta se on mieluista vain ekan vartin ajan, sitten alkaa kädet puutua.

En taida tähän hätään haastaa ketään, mutta haasteen saa toki tästä ihan vapautuneesti napata! Mä jatkan haasteen nimen mukaisesti (olikohan toi "virallinen" nimi vai pöllinkö sen vaan Nollikselta..?) aurinkoisen talvilomapäivän viettoa ja suuntaan suihkun kautta mökille. Ihanaa ja aurinkoista alkavaa viikonloppua!