Oon siitä stressistä mouhonnut kerran, pari (*köh*) aiemminkin, mutta laitetaan nyt vielä kerta kiellon päälle, tällä kertaa poikkeuksellisesti ei sieltä syvimmästä pyörteestä vaan pikkasen lähempää jälleenrakennusvaihetta. Alan ehkä vasta pikkuhiljaa käsittää miten puhki oon viime vuodet ollut. Tai en ehkä todellakaan vieläkään käsitä, mutta alkaa olla joku aavistus. Tai sitten oon vaan peruslaiska ja mielelläni laittaisin sen kaiken saamattomuuden stressin piikkin. Go figure. Mut toi eka kuulostaa vähemmän nololta, joten mennään sillä.
Työkaveri meni kesällä työterveyslääkärille ja jäi sairaslomalle työuupumuksesta. Sairasloman lisäksi tilannetta seurataan ja hän käy säännöllisesti juttelemassa lääkärin kanssa. Ohjeena on ollut välttää kaikkea stressiä, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Välttää kaikkea suorittamista ja liikaa suunnitelmallisuutta myös arjessa, olla vaan ja lepäillä. Toipua.
Toinen ystävä jäi juuri sairaslomalle fyysisistä oireista. Hän elää kauheassa kierteessä, jossa fyysiset oireet ruokkivat henkisiä ja toisinpäin, kroppa yrittää viestittää että nyt ei enää jaksa ja pysty ja kykene, mutta ystävä ei malta kuunnella, perfektionisti kun on. No, nyt tuli ainakin hetkellinen stoppi, toivottavasti siitä on edes hetkellistä apua. Ko. ystävä on todella suorituskeskeinen ja vaatii itseltään
Itse olen em. ystävän vastakohta mitä tulee siihen arkeen. Kunnianhimo valitettavasti jää työoven tuolle puolen ja kotona en vaadi itseltäni enää yhtään mitään. Viimeiset viisi vuotta kuluneet aika sumussa, juuri sanoin näille em. ystäville, kun viime viikonloppuna nähtiin, että oon jotenkin ihan turisti täällä kotonani. Tuntuu, että oon koko ajan siivoamassa kun en missään välissä jaksa tehdä sitä kunnolla. Lipaston laatikot täyttyy ties mistä, kun niitä ei vaan jaksa käydä läpi. Laskut erääntyvät, kun niitä ei muista maksaa. Tiskaus ja pyykkäys pyörii kädestä suuhun periaatteella eli jotain saa toimeksi siinä vaiheessa, kun käytössä on se viimeinen lusikka tai vikat puhtaat sukat. Mökkikassi ei missään välissä tyhjene kokonaisuudessaan ja kosmetiikat eivät ole vielä löytäneet matkapussukasta omalle paikalleen. Kavereita pitkästä aikaa nähdessä en todellakaan osaa sanoa mitä kuuluu, kun ei oikein kuulu mitään, sinne sumuun. Tiuhempaan nähtävät kaverit eivät enää edes kysy, kun tietävät jo vastauksen. Töitä. Mitäs sitä muuta.
Tän siis ei kerrankin pitänyt olla se perinteinen uu oon niin stressaantunut -itkuvirsi, vaan nyt tuntuu siltä, että se usva alkaa ehkä hiljalleen hälvetä. Ehkä. Uudet työkuviot on a) niin mieluisat, että siitä saa virtaa ja b) työmäärä siinä määrin kohtuullinen, että koko ajan ei vedetä ihan kieli vyön alla. Ainakin toistaiseksi (yt. pessimisti ei pety). Nyt elättelen toiveita, että virtaa riittää joskus vielä tänne kotiinkin ja voisin olla täällä kotonani, en vaan se turisti, joka jotenkin selvittää itsensä aamuisin töihin. Myöhässä. Ehkä joskus vielä on jotain muutakin vastattavaa kuulumisiin. Ehkä. Toivottavasti.
On taas tullut viime aikoina muutamia pysäytyksiä, jotka viestivät että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja että aika on rajallista. Elämä on arvokasta. Ei sitä kannata käyttää hapen haukkomiseen sohvalla. Surullista kyllä, tästä nykyisestä toivon pilkahduksesta on täysin kiittäminen uutta toimenkuvaa, itse en olisi muutosta saanut aikaan. No, toivottavasti saan edes tartuttua annettuun mahdollisuuteen enkä ryssi tätä tilaisuutta toipua ja löytää tietäni ulos sumusta.
Yllä olevat kuvat tuli räpsittyä keskiviikkona, kun kävimme maaseutumatkailemassa rakkaan ystävän kanssa. Ystävän, joka toipuu parhaillaan rankoista syöpähoidoista, jonka miehellä on sama tilanne, ja jonka kanssa surtiin yhdessä äitinsä yhtäkkiä menettänyttä ystävää.
