Kävin tovi sitten ottamassa Twinrix-hepatiittirokotuksen kolmannen osion ja nyt pitäisi olla suoja A- ja B-versioita vastaan seuraavat 20 vuotta. (BTW: Googlasin mitä ko. rokotteesta sanotaan ja THL:n mukaan tää koskee pitkälti vain päihdeongelmaisia: Rokotteet on tarkoitettu immunisointiin hepatiitti A:ta ja B:tä vastaan henkilöille, joilla on sekä A- että B-hepatiitin suojaustarve. Tällaisia henkilöitä ovat mm. ruiskuhuumeiden käyttäjät ja heidän lähikontaktinsa. Nii, matkaillessahan toi ei ookaan mitenkään olennainen, A-hepatiitin voi saada esim. saastuneesta ruoasta tai vedestä...) No enihou, ei ollut tarkoitus mäikätä tosta rokotteesta sen ihmeemmin, mietin vaan rokotuksen jälkeen bussissa töihin kurvaillessani, että missähän mä oon kahdenkymmenen vuoden päästä. No, en ilmeisesti hepatiitin piinaamana ja maksan vajaatoiminnasta kärsivänä, mut missä sitten? Ja missä mä oon nyt?
 |
| Tulevaisuus häikäisee. |
En ainakaan ihan siellä missä 15 vuotta sitten 15-vuotiaana kuvittelin olevani. Sillon saatoin vihata mökkeilyä ja tehdä kaikkeni, jotta tänne ei olis ollut pakko tulla. No, se on toisin vaikken sillon teininä moista olis uskonutkaan. Silloin kyllä taisin kuvitella, että tässä iässä mulla on se 2,3 lasta ja uraa enemmänkin, mutta jotain kävi ja lasteni isä on edelleen hukassa ja ura myös. Mut jos en noista, niin jostain voin sentään olla ylpeä. Sillon teininä mulle oli tosi tärkeää, etten ikinä oo sortunut koulukiusaamiseen. Itse siitä kärsineenä tiedän miten kipeää nimittely ja jatkuva mollaaminen (fyysistä uhkaa en onneksi koskaan kokenut) voi tehdä, mutta onneksi en koskaan taantunut kiusaajien tasolle ja kierrättänyt vahinkoa eteenpäin. Supliikki olisi varmasti riittänyt suoltamaan mitä osuvampia haukkumanimiä ja ilkeyksiä, mutten onneksi koskaan tuntenut moiseen tarvetta, en edes kiusausta. Sen vaikeampaa olikin ymmärtää kiusaajien motiiveja, niin silloin kuin nytkin.
Jos silloin 15-vuotiaana saatoin (tossa asiassa, en tosiaankaan kaikissa) olla tyytyväinen taaksepäin katsoessani, voin jatkaa samalla linjalla sitä seurannutta viittätoista vuotta tarkastellessani. Noihin vuosiin mahtuu toki miljoonia sattumuksia, joista en ole järin ylpeä, monia on unohtunutkin ja jotkut ovat vuosienkin jälkeen niin tuoreessa muistissa, että tekee mieli vaan käpertyä sikiöasentoon ja vetää peitto korville, kun niitä miettii. Yhtä asiaa en kuitenkaan juurikaan joudu katumaan ja se on se, etten edelleenkään oo sortunut kiusaamaan. Nyt ei puhuta ihan niin kirjaimellisesta nimittelystä vaan ylipäätänsä vähemmän hyvänä ystävänä olemisesta. (Mulla luki tossa ensin ihmisenä, mutta se näytti turhan "minä ja äiti Teresa" -henkiseltä.) Toki oon tehnyt oman osani idoottimaisuuksia, vältellyt niitä vähemmän kivoja tyyppejä lukiossa ja dissannut jonkun seuraa mielessäni (tai ihan suusanallisestikin kolmannelle osapuolelle), näistä en voi olla järin ylpeä, mutta luultavasti valitettavasti tekisin ihan samat jutut uudelleen jos ko. hetket uudesti eläisin. Mutta jos ei nyt takerruta noihin (, koska se tuo kiusaantuneen punan poskille), niin voin olla tyytyväinen siihen että olen yrittänyt olla saamani luottamuksen arvoinen ja pitää omista moraalikäsityksistäni kiinni. Monen mielestä turhankin mustavalkoisesti ja tiukkapipoisesti, mutta ainakin pystyn näiden osalta katsomaan peiliin. (Muilta osin se ei ookaan niin mieltäylentävää, mohhoh.)
Pari vuotta sitten yks tosi hyvä ystävä suuttui mulle, kun en ollut kertonut hälle yhden yhteisen tuttavamme raskaudesta vaikka olin tiennyt siitä paljon ennen kuin se tuli yleiseen tietoon. Selvinpäin hän ei tästä maininnut, mutta kerran kännissä suutahti, että miten mä en ollut hälle kertonut, kun "mehän kerrotaan toisillemme kaikki". Joo, näin tehdään, mutta en todellakaan kerro mulle luottamuksella kerrottuja juttuja eteenpäin, en ees hälle. Yritin selittää, että eikö se vahvista hänenkin luottamustaan muhun eli hän voi jatkossakin luottaa, etten vuoda juttuja eteenpäin, kun en tuotakaan kertonut, ees hälle. Tää ei silloin näyttänyt tekevän suurta vaikutusta, mutta hiljattain hän kysyi tiedänkö yhden asian liittyen yhteen tuttavaamme. Sanoin tietäväni, mutta etten voi kertoa, koska tuttava haluaa asian pysyvän vielä salassa. Tästä hän ei näyttänyt pahoittavan mieltään eli ehkä hänkin nyt hieman myöhemmin osaa arvostaa tota "ei ees sulle" -metodia. Tai ainakin oon siinä uskossa kunnes taas otetaan kuppia. ;D Tosta luottamuksen pitämisestä on tullut mulle todellinen kunniakysymys, pitkälti varmaan siksi että tiedän miltä tuntuu kun oma luottamus petetään. Omaakin luotettavuutta on tullut opeteltua kantapään kautta, valitettavasti on joskus on joku juttu lipsahtanut eteenpäin ja sitä seurannut morkkis on ollut niin hirveä, että nytkin ottaa mahasta kun moista mietin.
Silläpä en pystykään ymmärtämään toistuvaa luottamuksen pettämistä. Miten ne ihmiset elää itsensä kanssa? Mulla on niin hiton kovaääninen omatunto, että mulla olis varmaan hetken päästä krooninen tinnitys. Ja ummetus, kun oikein vääntää mahasta jos tuntee tehneensä toiselle väärin. Tän ei nyt todellakaan oo tarkoitus olla mikään oman kuvan kiillotusoperaatio, kykenen todella peemäisiin juttuihin itsekin ja tää jeesustelu varmaan nasahtaa totaalisesti omaan nilkkaan ja pian huomaan vieneeni hyvän ystävättäreni miehen ja lastensa isän ja päästäneeni vielä siinä yhteydessä koiran karkuun ja kissan hamsterihäkkiin tms. pahinta mahdollista, mut sovitaanko, että siihen asti saan unohtaa harmaan ja muut sävyt, olla mustavalkoinen ja pitää pipon kireellä.
En vaan ymmärrä miten joku voi toistuvasti pettää toisen luottamuksen. Sanon nimenomaan toistuvasti, sillä shit happens ja joskus se arviointikyky vaan pettää. Mutta jos pettää, niin siitä pitää ottaa opiksi, hyvittää aiheutettu vahinko tai tehdä jotain ratkaisuja sen pohjalta, ei vaan jatkaa samaan malliin, koska vahinko tapahtui jo. Jos nyt vaikka puhutaan pettämisestä (siis parisuhteessa, ei pelkästään sen arviointikyvyn pettämisestä), niin ymmärrän, että vastaan voi tulla niin upea ihminen, että se aiempi ei enää tunnu riittävän. Ok, mutta jos näin käy, niin asialle pitää tehdä jotain ja niin, että kaikki osapuolet ovat asiasta tietoisia. Jos taas esim. pettää ystävän luottamuksen, niin sitä tulee oppia eikä vaan jatkaa ystävän kaappien luurankojen pöllytystä. Eräs ystäväni ei varmaan vieläkään tiedä, että kaikki hänen paljastuksensa kantautuivat korviini ja että hän moisella käytöksellä menetti paitsi allekirjoittaneen niin myös paljastustensa yleisön luottamuksen. No, onneksi puhutaan entisestä ystävästä, maljani oli mittava, mutta vihdoin sekin tuli täyteen.
Tuntuu, että osa ystäväpiiristä elää nyt sitä murrosta, kun useamman yhteisen vuoden jälkeen on aika jakaa kamat ja suunnata eri teille. Ei siinä mitään, jos sen tekee tyylillä, mutta näitä pettämisiä ja jättämisiä on nähty monenmoisia. Jokunen ystävistä on valitettavasti tämän myötä menettänyt allekirjoittaneen kunnioituksen vaikkei petos tähän suuntaan ole kohdistunutkaan. Jossain vaiheessa vain pitää valita haluaako pullaa vai piirakkaa, valitettavasti molempia ei saa vaikka kumpaakin olisi tarjolla. Tai jos moinen onnistuu niin, että sekä pulla että piirakka ovat asiasta tietoisia niin mikäs siinä sitten.
Niin, täähän tosiaan lähti siitä, että mietin missä oon kahdenkymmenen vuoden päästä... Ollenkaan en eksynyt aiheesta... Varmaan täällä mökillä tosi yksinäisenä, kun kaveripiiri on kutistunut olemattomiin mun moralisoinnin myötä. Oon useammankin kerran saanut kuulla olevani tuomitseva ja varmasti sitä olenkin. Se ei taatusti kuulu siihen "mainitse kymmenen hyvää piirrettäsi" -kategoriaan, ei varmasti siihen kolmeenkymmeneenkään, mutta jollain pienellä lämmöllä silti tuota mustavalkoista maailmankatsomustani vaalin. Ja tää niin kolahtaa omaan nilkkaan, nou doubt. Mutta siihen asti haluan vaan peräänkuuluttaa sitä reilua peliä ja että tehtäis toiselle niin kuin toivottais tapahtuvan itselle.
Tästä ei ollut tarkoitus tulla moista vuodatusta ja kuvatkin loppui kesken, mutta oon taas joutunut viime aikoina venyttelemään pipoani ja todennut sen vähemmän elastiseksi. Mulla ei taatusti ole oikeutta saati varaa tuomita ketään enkä niin halua tehdäkään. Haluaisin vaan että mun rakkaimmat olisi onnellisia. Kun se vaan ei tapahtuis kenenkään toisen kustannuksella.
