Just nyt, just niinku

Iski pitkästä aikaa mulle aikoinaan hyvinkin tyypillinen happi loppuu, antakaa tilaa -ahistus. Sitä ei ookaan hyvään aikaan näkynyt ja oon itsekin ollut hiljaa tyytyväinen tästä aikuistumisestani. Jos ne henkiset itkupotkuraivarit ei oo itsellekään ihan hulvattoman kivoja, niin tuskin lähipiirilläkään on ollut niitä ihan tolkuton ikävä. 

Ennen olin paperipussin tarpeessa (silleen kuvainnollisesti, vaiks ei kai siihen ihan konkreettisesta hengittelystäkään ois haittaa ollut) ihan alvariinsa, mutta nyt oon tainnut vanhuuttani laiskistua siinä määrin, etten ihan joka asiasta jaksa nykästä herneitä kitusiin, tyydyn vaan huokailemaan dramaattisesti. 

Nyt on vissiin tarpeeks vaiheikas työviikko takana, niin heijastelee vähän vapaa-ajallekin. (Piti ensin kirjoittaa, että tarpeeks pitkä työviikko, mut sehän oli kolmipäiväinen eli taitaa olla enempi kyse laadusta kuin määrästä.) Eilen iski siskon kanssa ostoksille autoillessa hirvee hapentarve ihan puskista ja illalla sama sessio uudestaan saunassa. Oli osittain ihan konkreettista happikatoa, autossa oli aika lämmin ja saunassa kaipasin vaan koko ajan järveen, mutta suurin ahistus tais kyllä olla henkistä laatua. Saunassa ahisti, kun sinne oli mentävä, koska se varta vasten oli lämmitetty. Mulla on oikeesti joku isompikin issue mitä tulee omaehtoiseen toimimiseen. Ei ois ihan hirveesti hotsittanut se sauna, joten sitten kun sinne kuitenkin oli mentävä, niin happi loppui, rintaa puristi ja keuhkoja pakotti. Mun kroppa ei näemmä kestä kompromisseja. Tosi tervettä. Onneks siskolla oli pelisilmä kohillaan ja antoi mulle ihanasti tilaa, eka saunottiin hiljaisuudessa ja sit sain istua rantalepikossa ihan rauhassa just niin pitkään kuin oli tarpeen. Rakas on hän, raskas olin mää.

Mulla oli aikoinaan välillä aika pitkääkin paussia mökkeilystä, kun ahisti se ettei täältä pääse omaehtoisesti tarvittaessa pois. Kavereiden mökeille en ees vuorokautta pidemmäksi aikaa suostu ja 23 h risteily on ihan kapasiteetin rajoilla. Oon sen verran antisosiaalinen tapaus, että välillä vaan pitää saada olla yksin ja jos se tarve iskee mökillä tms. mistä ei pääse pois, niin sitten a h i s t a a. Kovasti. Kunnon ihmisvihaajana esim. kuljen aamuisin myöhäisemmällä ja reitiltään hankalammalla bussilla, koska siinä a) on vähemmän ihmisiä ja b) siinä ei kulje työkamuja, joiden kanssa pitäisi rupatella jotain joutavaa vain sen takia, että ollaan osuttu samaan bussiin. Mulla on siis tosi kivat työkamut, joiden kanssa kyllä mieluusti vuorovaikutan töissä, se bussichitchat heti aamusta on vaan pahinta mitä tiedän.

Eilen sitten otin niskalenkin siitä ahistuksesta istumalla rantakoivun alla sateensuojassa tarpeeks pitkään (= niin pitkään, kun kylpytakissa tarkeni tossa toukokuun +10 C tropiikissa), lepuutin vaan silmiä järvellä ja ihastelin harmaan eri sävyjä. Oli ihan äärettömän rentouttavaa, terapeuttista ja hypnoottista kuunnella siinä koivun alla sateen ropinaa, seurata miten pisaroiden renkaat laajenivat vedessä, taivaanranta ui sumussa ja lokit kaartelivat ihan äänettömästi laiturin yli. Takaraivossa toki jyskytti se fakta, että olisi pitänyt olla laittamassa apetta muulle seurueelle, mutta kyllä sekin siihen ropinaan sitten hiljalleen vaimeni. 

Nyt pitäis selkeesti taas mennä jonnekin omaan rauhaan samoilemaan, aamu on alkanut hampaita ja pinnaa kiristellen ja nyt vaan odotan että pääsen täältä mökiltä pois. Oon ilmeisen huono kaikissa velvollisuuksissa ja sitoumuksissa, tekis vaan mieli lähteä loputtoman pitkälle käpyttelylenkille, mutten voi, koska pian alkaa taas kokkaushuki. Mun sisälläni asuva 4-vee kiskasee tässä vaiheessa ne itkupotkuraivarit ja heittäytyy mahalleen hakkaamaan nyrkeillä lattiaa, koska ei voi just nyt tehdä just niinku haluaa. 

Onkohan olemassa mitään Selätä sisäinen uhmaikäisesi -eheytymiskursseja? Jos, niin mut vois buukata siihen intensiiviversioon. Tiedostan kyllä koko ajan, että on tosi itsekästä kiskasta ihan normirutiineista ja minimaalisista velvollisuuksista hernemaissipaprikat poskionteloon asti, mutta kun a h i s t a a, ja se ei ainakaan toistaiseks oo ollut järjellä kontrolloitavissa. Se happikato on hirveä tunne, tuntuu ettei vaan saa ilmaa, että aivot kiehuu yli ja pitäisi vaan sukeltaa siihen hyytävään järveen ihan loputtomiin. Tuokaa mulle kellukkeet.

   

Ihania miehiä ja halvaustilaa

Uh. Mulla oli maaaailman kypsintä eilen. Oli jo töissä sellanen fiilis, etten millään haluaisi vaan mennä kotiin, mutten jotenkaan saanut toimeksi soittaa kellekään ja päädyin sitten kotiin. Virhe. En saanut mitään järkevää aikaiseksi koko hitsin iltana, möllötin vaan koneella ja surffailin Oikotiellä etsimässä kotia. Kauheesti muuten arvostan jos kämpästä on kaikkiaan neljä kuvaa, niin on toki hyvä jos yks niistä on lähäri hellasta ja kaapin vetimistä. Oli tosin melko karu kämppä muutenkin, ehkä oli ihan peliliike siltä välittäjältä keskittyä niihin hellan nappuloihin... Ei mulle taaskaan ollut kotia tarjolla, joko mätti sijainti, kunto tai hinta tai sitten niissä kaikissa oli toivomisen varaa. Huoh.

Mulla on taas jokasyksyinen kaikkimullehetinytäkkiijotainuutta-oireyhtymä ja niiiiiin tahtoisin jotain vaihtelua. Oon ihan tyytyväinen niin kauan kun on jotain menoa ja tekemistä, mutta kotona kaatuu seinät päälle ja halvaannun vaan sohvalle. Tai sitten unissani sänkyyn, tuli taas jotain äärimäisen tärkeetä googlaillessani vastaan unihalvaus, josta kärsin valitettavan usein. Oon tosta joskus ammoin puhunut yhden ystävän kanssa, ja sain silloin häneltä selityksen oudoille kokemuksille, mutta nyt luin ekaa kertaa asiasta. Noi halvaukset on järkyttäviä ja niitä tulee ihan turhan usein. Siinä on aina se sama kuvio eli kämpässä on joku tunkeilija enkä pysty liikkumaan ja huutamaan apua. Melko ahdistavaa. Muistan vieläkin erittäin elävästi yhden kokemuksen lomareissulta yli kymmenen vuoden takaa. Otettiin kamun kanssa pienet päivätirsat ja "heräsin" siihen, että mun sängyn vieressä oli vieras tumma mies kyykyssä mun pään vieressä enkä pystynyt liikkumaan enkä päästämään ääntäkään. Kamu tuhisi viereisessä sängyssä ja mä huusin paniikissa pääni sisällä. Ihan hirveetä. Sinällään huojentavaa lukea asiasta, tekee jutusta tälleen valveilla vähemmän pelottavan, valitettavasti tää tieto tuskin seuraa sinne uneen asti. Kellään muulla vastaavia kokemuksia?

Muuten ollutkin turhan eloisaa unissa, mistä hitosta ne kaikki ammoiset ihmiset kumpuaakaan? Sellaisia tyyppejä joita en oo nähnyt vuosiin, enkä kyllä mielestäni oo heitä miettinytkään. Aamulla aina herää jotenkin ihan totaalipöllämystyneenä, kun yön on huininut ihan kummallisessa seurassa. Mut eipä sillä, ennemmin vietän vaikka kaikki yöt satunnaisessa sakissa kuin yhtäkään hetkeä halvaustilassa.

Muuten viikko on mennyt oikeinkin oivissa merkeissä, keskiviikkona pääsin taas viettämään laatuaikaa mun 2,5-vee lempparipoitsun kanssa ja kyllä hää vaan taas niin sai sukat pyörimään jalassa. Äitinsäkin totes poitsun ihastuneen, kun hää niin mua lääppi ruokapöydässäkin. No, tunne on kyllä ihan molemminpuoleinen, toinen on niin hurmaava. Oli hoidossakin selittänyt, että "äidin ja minun ystävä tulee kylään". Lööv. ♥

Käytiin kuolaamassa katsomassa muitakin hurmaavia miehiä ja tais siellä pari aika komeeäänistä naistakin olla. Ei se Kakola ehkä mikään ihan tajunnanräjäyttäjä ollut, mutta ei ollenkaan huono. Ja Veeti on aika tikissä, laulaminen välittömästi ei ihan niin pienen punnerrussession jälkeen ei näyttänyt tuottavan minkäänmoisia ongelmia. Ainoo mikä tossa hiukan häiritsi oli se kerrassaan kökkö huumori, joka tosin tuntui uppoavan takana istuvaan tätiin ihan kympillä. No, kai se oli sellasta jokaiselle jotakin musikaalihömppää, ei vaan oikein toimi mulle sellanen höö höö höö, väännetään rautalangasta -huumori. Muuten kyllä siis arvostan, että mulle väännetään rautalangasta. :D

Nyt pitäis varmaan vetäytyä makkarin puolelle, kun muu mökki alkaa hiipua. Toivon, että tavoitan uniin ne iltapäivän seesteiset sienimetsätunnelmat eikä kukaan halua tunkeutua mun uneen mua halvaannuttamaan. Mökillä tosin en muista moista kokeneeni, ehkä täällä on parempi karma tai jotain. Mut nyt siis unta, öitä!

Jälkiviisaus on iloinen asia

Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat kämmänneesi ja oikein mahasta kouraisee ja tekee mieli ensin hengitellä paperipussiin ja vetää sitten pussi päähän ja ripotella tuhkaa päälle. Verraton fiilis ja tänään vallan vallitseva. Päivä oli muutenkin kaikin puolin peestä ja olin jotenkin pinna ihan hiton kireellä. Yhdessä vaiheessa oikeen paukasin nyrkin pöytään (kollegat oli jo poistuneet paikalta), kun pänni niin pirusti. No, se oli vielä ihan hyvä tunne, sillä se vaihtui pikaisesti kammotukseen, kun tajusin että yks homma ei mennyt ihan putkeen. Kaikista ärsyttävintä tossa jutussa on se, että se olisi ollut ihan ehkäistävissä ja homman pissiminen vain ja ainoastaan allekirjoittaneen ja väärän priorisoinnin ansiota. On kyllä kerrassaan korvaamaton se tunne, kun tajuaa että tän niin ois voinut tehdä toisin ja voi kun pääsisin viime viikkoon takaisin ja hoitaisin tän homman alta pois. Voi kun, voi vitsi ja niinpä. Argh.

No, ensi yö meneekin varmaan sitä jossitellessa, ei taida kauheesti tulla uni silmään kun jännitän mitä huominen tuo tullessaan. Ärsyttää ihan pirusti ja itseinhon määrä on suuri. Ei siis oo mistään elämän ja kuoleman kysymyksistä kyse, mutta yhden homman ois voinut hoitaa huomattavasti aikaisemmin ja nyt sen paikkailu tulee olemaan, hmmmm, mielenkiintoista. Siis sillä oletuksella, että on paikattavissa.

Nyt oon niin väsynyt etten jaksa enää olla järin teppeissäni, mutta töistä tullessa olin niin raivona itselleni, että puhkuttuani hetken himpessä päätin painella salille pahinta angstia purkamaan. No, häivyin sen verran vauhdikkaasti, että hississä tajusin, että eihän ne avaimet tulleet mukaan. Siis kotiavaimet. Bring it on.

Onneksi omaan maailman ihanimman, kultaisimman ja avuliaimman siskon, joka ensin oli noutanut mut töistä ihan vaan helpottaakseen mun eloa (oloa ei siinä vaiheessa voinut helpottaa) ja joka onneksi oli porukoilla siinä vaiheessa kun soittelin vara-avaimen perään. Hää sen sitten kiikutti salille ja pääsin purkamaan paineita. Ois ollut joku nyrkkeilysäkki tarpeen, mutta kyllä siinä crossarillakin sai aika hyvin pahimpia höyryjä päästeltyä. Harmi vaan, että itse ongelma ei ratkennut, mutta jotain kivaa piti toki säästää tulevaksi yöksi. ;/

Huh. Sainpas tän ulos systeemistäni. Nyt vaan sitten jookos kaikki pidätte peukkuja, että a) en ihan koko yötä murehtis tota ja b) saan jotenkin tilanteen seivattua huomenna tai c) jos en, niin ettei tulis ihan hirveesti pataan. Kiitos kaunis.

Kohtalotoveri täältä.

Eniten harmittaa kaikki

Voi höh. Tää sunnuntai oli varsinainen antikliimaksi. Enkä nyt tarkoita noita vaaleja, vaan ihan henk.koht. eloa. Tai sen puutetta. Viime viikot on taas olleet vallan työkeskeiset ja nyt onnistuin jotenkin sunnuntain kunniaks taas saamaan itteni melkoisen kokonaisvaltaiseen stressitilaan. Ei kiva. Ei sit yhtään.

Näissä epätoivon hetkissä on se viehättävä piirre, että vetää ihon aina tosi huonoon kuntoon eli pian on sitä ressattavaa kaksin verroin. Seepran iho-oireet täältä.

Hiukan tää tuli puskista, kun eilen vielä tsemppasin uuden työn ihmeitä opettelevaa siskoa ja sitä aiemmin viikolla lohdutin vessassa stressinsä kourissa nyyhkinyttä uutta työntekijää. Hälle koitin tolkuttaa ettei tää oo niin vakavaa, ja että ajan myötä hommiin saa eri tavalla perspektiiviä eikä enää niin ressaannu. Muahhahhah. Oikeesti oon jo kuvitellut oppineeni kantapään kautta (niistä miljoonista kerroista), mutta näköjään sitä vieläkin solahtaa hyvinkin sujuvasti työahdistuksen syviin pyörteisiin. Höh.

Omakuva täältä.

Eilen kaikki oli vielä hyvin, vietettiin laatuaikaa siskon kanssa mm. leffan, pitsan ja jätskin merkeissä eikä ollut huolta huomisesta. No ei kai, kun se huominen oli siinä vaiheessa sunnuntai. Kummasti muuttui ääni kellossa, kun tänään huominen olikin maanantai. Gaah! Ottaa niin päähän, kun jotenkin vaan luovutin ja lähdin siihen imuun mukaan enkä kyennyt kuin a) kiukuttelemaan perheelle puhelimessa ja livenä b) lukemaan yhden kirjan c) torkkumaan aina lukemisen välillä. Toi kirja ja uni oli siinä määrin tehokasta todellisuuspakoa, etten saanut aikaiseksi tarttua mihinkään muuhun ettei vaan olis ajatus karannut Jimmy Perezin sielunmaisemista, murhista, Kari Ketosesta ja LKHM:stä mihinkään todenperäisempään. Ärsyttää niin tää oma "heikkous", kun jää pyörittelemään ties mitä pienessä päässään eikä voi vaan antaa olla ja miettiä työjuttuja vaan töissä. Mur.

Kohtalotoveri täältä.

To-del-la ärsyttävää on myös se, että tää on ehkä seitsemässadas kerta, kun ruikutan asiasta täällä, vähänkö oon raskas. (Itse asiassa taas reilusti raskaampi, tää ressi ei juur suosi terveellisiä elämäntapoja...) Äärimmäisen peestä, että huonot hallintakeinot heijastuu tännekin, mutta tää nyt vaan helpottaa oloa ees hitusen, kun saa täysin subjektiivisesti oksentaa pahaa oloaan tänne. En jotenkaan jaksa tosta useimmille ystäville avautua, mulla on ollut sama virsi niin pitkään, etten enää oikeen kehtaa sitä hoilata. Nytkin on huono omatunto siitä, etten jaksanut parille kamulle ees vastata puhelimeen + se krooninen mielipaha siitä, että vietin taaaaaas koko hemmetin päivän vaakatasossa, ryssin vuorokausirytmini entistä pahemmin, kiukuttelin rakkaille ja ties mitä muuta negaa vielä. Ihan sunnuntaista parhain siis. 

Paniikkibuttoni täältä.

Ahdistavinta tässä on se, että oon taas jotenkin niin lamaantunut, etten saa oikeen mitään toimeksi. Istun iltaa myöden töissä, mutta työteho on jossain max. 60 prosentissa. Tuijotan vaan ahdistuneena pursuavaa sähköpostia ja klikkailen 'lähetä/vastaanota'-namikkaa, mutten saa oikein tartuttua mihinkään. Se on pirullista miten vaivihkaa ja valon nopeudella tohon kehään päätyy ja miten hiton hankalaa siitä on murtautua ulos. Kaiken aikaa takaraivossa vaan kaikuu "Souuu naat wöööörth iiiiit" - tässä hommassa ei oo ihmishenget kyseessä, joten hittoako mun täytyy omallani leikkiä. Öööh. Toi kuulosti turhan traagiselta. En siis oo (vielä) missään itsetuhoisessa tilassa, mutta tuskin toi mitään elinajanennustetta (kirjotetaanks se yhteen, näyttää ihan kummalta) kauheesti kasvattaa.

Eniten harmittaa se, etten tällä hetkellä ees pysty odottamaan innolla tulevaa viikonloppua Ystävistä parhaimman seurassa, kun ahdistaa se, että työt täytyy suoria entistä lyhyemmässä ajassa. Ihan peestä. Älä nyt ees hyvä ihminen nauti siitä (uskoakseni ansaitusta) lomasta, vaan ota ihmeessä stressiä siitäkin. Good girl, well done.

Elämän totuudet täältä.

Mjaah. Tossa taiskin tulla kurnutettua suunnilleen kaikki ja siinä määrin tunteella, että oon (taas) ihan poikki. Ja nälkäinen, kun en juur oo jaksanut tänään kokkailla. Jääkaapille siis, hyvä ruoka, parempi mieli.

A niin kuin ahistus

Tahtoo muuttaa mökille. Piste. Viime yönä meni tunti mahakrampeissa, joista kärsin aina, kun homma menee turhan stressaavaks. Nyt niitä ei oo onneks pitkään aikaan ollutkaan, eikä ne nytkään olleet ihan pahimmasta päästä. Yleensä herään niihin, mikä on tosi kurjaa, kun on ihan pöpperössä ja pihalla eikä tajuu mikä iski. Nyt onneks olin vielä hereillä ja siten jossain määrin tilanteen herra. Ei kyllä oo meikäläisen vakanssi ollenkaan moisen arvoista ja olin jo ehtinyt toivoa, että stressinhallintakyvyt ois pikkasen kehittyneet, (kun niitä jatkuvasti joutuu treenaamaan ;)), mutta vielä on näköjään hiukan harjoiteltava. Mulla noi krampit tulee yleensä siinä vaiheessa, kun pahin stressi laukee, mutta pelkäänpä, että tää viikonloppu ei oo ihan tarpeeks pitkä palautumisaika. :(

Parhautta.

Oon ollut pari viikkoa niin poikki etten oikeen oo jaksanut pitää kamuihinkaan yhteyttä, viime viikonlopultakin on pari puhelua rästissä ja tänäänkään en oo jaksanut luuriin tarttua. Jotenkin täällä mökillä on niin ihanan todellisuuspakoista, etten välitä jutella ees niiden rakkaimpien ystävien kanssa. On vaan ihanaa, kun päivän tärkeimmät jutut on perheen ruokinta ja suppismetsä, blogeissa surffailu ja kirjan (+ suklaan) ahminta.

Oho. Mustat sormikkaat kädessä sai näköjään melkein efektikuvan.

Haluaisin vaan vetää Hemtexistä bongaamani (ja siellä valitettavasti vielä lymyilevän) maaaaaaailman pehmeimmän torkkuviltin niskaan ja vetäytyä talvihorrokseen. En haluuuuu-uu mennä maanantaina töihin. En, en ja en. Haluan naputella tänne muutakin kuin tätä peetä ja marinaa, mutta jotenkin oon niin ylikireessä tilassa, että nytkin hiukan kaihertaa mahassa (tai sitten se äskeinen ilta-ape ei ollut ihan priimaa) ja työkuviot tunkee väkisinkin mieleen. Ei kiva. En taho.

Mua ärsyttää olla jotenkin näin voimaton tän peen suhteen. Sitä lueskelee ihania blogeja, joissa ihmiset toteuttaa unelmiaan ja lähtee piipahtamaan tai pysyvästi uuteen maahan, hyppää oravanpyörästä ja priorisoi asiat uudestaan. Mä nyt oon hinkannut useamman vuoden epätyydyttävässä työssä enkä tunnu pääsevän sieltä muualle kuin sohvalle. Tjooh, oon terästänyt tota Pepsi Maxia itsesäälillä ja teiniangstilla. :D

(Tragi)koomisinta tässä on se, että enhän mä ees tiedä mitä haluaisin tehdä ja missä olla. Jotenkaan en oo kokenut Turkua ikinä oikein omaksi jutukseni ja aikoinaan opiskelupaikkaa miettiessä en ees hakenut Turkuun vaan nimenomaan kaikkialle muualle. Turussa kuitenkin on rakastakin rakkaampi perhe, jonka myötä oon melkoisen sidottu sinne. Mökki näyttelee myös koko ajan isompaa roolia, tänne tulo on tällä erää jotenkin niin selviö ja tässä tilanteessa suoranainen pakopaikka etten osaa kuvitella, etten pääsisi tänne tunnissa. Toisaalta paikallakaan ei oo niinkään väliä jos muut peruspalikat on kunnossa, mutta niiden oikeisiin lokeroihin tunkeminen ei oo ollut ihan simppeli juttu. Haluan vaan eroon tästä mykkyrästä mahassa + ois ihan kiva jos työpäivän päätteeks olis virtaa muuhunkin kuin kirjan tai telkun ääreen sammumiseen. 

Olipas tää nyt paatosta. Jos sovitaan, että kehittelen jotain vähemmän räytyvää aihetta seuraavaks kerraks, ihan peestä tällanen itsesäälissä piehtarointi. Oon vaan jotenkin niin hiton ahdistunut, että helpottaa ees hiukan kun niitä mörköjä voi maalailla tälle tyhjälle seinälle. Nyt siirryn fiktiivisempien mörköjen pariin ja kaivaudun (ihan tylsän vanhan, ei sen Hemtexin ihanan) viltin alle kirjan kera. Sopivasti jo ehdin unohtaa viimeisimmästä Kodin kuvalehdestä lukemani jutut nuorena Hodgkinin taudin sairastaneesta mua pari vuotta vanhemmasta tytöstä (huom: kolmikymppistä voi vielä sanoa tytöksi, tossa luki ensin nainen, mutta se näytti niin viralliselta) ja julkisessa invavessassa kroonisesti punkanneesta kodittomasta pariskunnasta. Onneks mulla kuitenkin on TODELLISIA ONGELMIA. Nih.

Päiväni murmelina

Hän, joka ei jaksa enää kahlata läpi mun marinaa, murinaa ja marmatusta voi suosiolla loikata seuraavaan blogiin ja palata tähän joskus 2013, jos vaikka oon saanut siihen mennessä vaihdettua työpaikkaa. No hard feelings, no offence, non taken, en itsekään jaksais enää naputella tätä ruikutusta, mutta muutakaan musta ei tällä erää irtoa. :(

Mulla on jotain hämmentävää tassuissa ja oon täältä.

Alkaa pikkuhiljaa toi työllinen malja ämpäri saavi täyttyä, kun hommaa puskee ovista ja ikkunoista ja esimiehen kommentti on vaan "Onks se X missä vaiheessa, on nyt kestänyt aika kauan." Joo, niin on, se ja moni muukin juttu, kun ihan kaikkea ei pysty suorittamaan kerralla. Oon melkoinen perfektionisti työsaralla (vain sillä, muuten tää meno ei oo mitään ihan täydellisyyden tavoittelua :D) ja syö ihan simona, kun ei pysty tekemään hommia niin hyvin kuin haluaisi / pitäisi. No, nyt en sorru siihen ylityörumbaan, jota ammoin suorittelin ihan urakalla, teen mitä pystyn (yritän noudattaa Fcookien äipän muistutusta 'Do your best and leave the rest') ja vastapainoksi nukahdan näköjään joka ilta ennen ysiä.

Krooh, pyyh, koisin täällä.

Eilen olin taas nukahtanut kirjan ääreen ja heräsin siihen, kun sisko soitteli. Räpelsin puolitajuttomassa tilassa jotain kännyn kanssa ja ehdin kuulla vaan siskon kysyvän ja epäröivän "Haloon", kun jo vahingossa iskin luurin kines. Koitin soittaa joku seitsemänsataa (okei, ainakin seitsemän) kertaa perään, mutta hää ilmeisesti yritteli aina tänne päin, kun oli koko ajan varattua. No, ajattelin, että venailen hetken ja yritän uudestaan ja seuraavaks sitten heräsinkin 04:20. Sori sys, palataan tänään! :)

Mur, m'oon murmeli ja täältä.

Oli muuten ihan sai-raan hyvä kirja, jota luin, eikä ollenkaan sen vika vaikka tipahdinkin kooman puolelle. Sisko ja isukki tätä jo kovasti kehuivatkin, eikä suotta, oli toooosiiii hyvä! Jos oot dekkarien ystävä, niin suosittelen tarttumaan Nigel McCreryn Myrkynkeittäjään. Sama tyyppi on loistavan Hiljaisen todistajan (YLE) takana. (En tosin tiedän kirjoittaako enää noita uusia jaksoja, vai oliko vain niissä Sam Ryan -jaksoissa, no enihou, ilmeisen pätevä kaveri joka tapauksessa.) Onneks on vielä toinen kirja hältä jäljellä, hyvää viikonloppua mulle! :)

Kiva sikspäkki mulla, täältä.

Mut hei viikonloppu, vähänkö oon odottanut. Oireilee toi hiirikäsikin siihen malliin, että ei tuu tauko yhtään liian aikaisin. Tuikkinut koko illan ja näköjään jatkaa nyt aamulla eli pitäis taas siirtää hiiri vasurille. Se vaan on sen verran hidasta, että harvoin jaksan sen kanssa pährystää kovin pitkään. Nöjöö, kai se on raijauduttava suihkun kautta sinne hiiren ääreen. :/ Illalla suunta kohti mökkiä ja siunattua todellisuuspakoa. Katotaan joskos saisin sieltä hieman positiivisempaa raporttia aikaiseksi, tää(kin) viikko mennyt vaan töissä tuskaillessa ja illat nukkuessa. Oon melko ihastunut mun uuteen sarastusvaloon, joka ainakin luo illuusion lempeämmästä herätyksestä. Toki oon pari viime viikkoa sammunut suunnilleen ysin pintaan tai jopa ennen eli ei ehkä oo niin erikoista, että öbaut yhdeksän tunnin unien jälkeen herää hiukan normaalia pirteämpänä. XD No, on ollut ilo kuiteskin, siinä on sellanen kivan hillitty sointi, jota voi vaikka hetken kuunnellakin eli herätys ei oo mallia sydänkohtaus. Hää oli tarjouksessa Prismassa, normihintaisena ei ois kyllä mun makkariin tietään löytänyt, mutta tolleen tarjouksessa tuli testittyä. En muuten oo ainoa, jolle aamut on hiukan vaikeita. Naapurin kepara herää aina itkien. Aina. Ihan joka aamu.

Tjoo, mut nyt Turun sanoman kimppuun ja sitten töihin, oivaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua! Viikonloppuna pakko päästä syynäämään kaikkien kuulumiset, oon ihan tipahtanut kuvioista. :(

Pirkan pähkinäjäde oli hyvää, slurps, oon täältä.

PS Jos syöt ketutukseesi jätskiä suoraan purkista, niin kannattaa käyttää purkkikädessä patakinnasta - ei händy jäädy.

PMS

On tää kyllä niin karmee oireyhtymä, en käsitä miten tähän ei oo jo keksitty hoitoa. Olo on ihan hirvee, kauhee elin otsassa, maha kramppaa ja päätä särkee. Pienikin vastoinkäyminen (esim. että joku ei ykkösellä kuule mitä sanot, tai että huomiset lounaseväät ei valmistu itekseen) tuntuu ihan ylivoimaiselta. Yöunet tietää menettäneensä jo valmiiksi, luvassa on suurta tuskailua ja hikistä pyörimistä. Olo on ihan turvonnut ja tuskanhiki kohoaa otsalle vaikkei edes tee mitään. Siis taas niin kaikennielevä PMS, eiks tähän PostMökkiSyndroomaan todellakaan oon lääkettä??! Kotona ollut vasta reilun tunnin ja jo hirveet vieroitusoireet päällä. Todellisuuspakoinen lillunta on ohi ja huomenna täytyy taas laittaa kello käteen, kännyyn äänet ja suunnata töihin. Yöks.

Moottoritie oli vaaleanpunainen.

No jöö, eipä siitä sen enempää, ei se kitisemällä muuks muutu. Nyt koitan käydä vääntämässä ne eväät, kun ei se salaatti kerta ite pilkkonut itseään. Vois kerrankin pyrkiä vaakatasoon ennen puoltayötä, jos vaikka sais tätä rytmiä inan oikaistua. Mahd. leppoisaa alkavaa viikkoa itse kullekin, toivottavasti se on sitä mullekin...

Kaikki Flow:n kävijät tuntuvat ylistävän ko. neitoa, joten pitihän munkin tukkia tää aukko sivistyksessäni... Sujuvaa on, lisää: http://www.jmonae.com/album/the-archandroid-1/ . Bye, bye, bye, bye...
Don't you cry when I say goodbye...

Edit 15082011: Jotta ei jää epäselväksi, niin mun PMS oli tässä tapauksessa siis PostMökkiSyndrooma, hormonaalisesta avautumisesta ei (tällä kertaa) ollut kyse... :)

Tahdonjotainuuttajaihmeellistäkaikkimullehetinyt

Gaaaaaaaaaaaaaaaaaah... Tuska, ahdistus ja epäusko - miten kuukausi on voinut kulua näin nopeesti???? Huomenna töihin, en ehkä kestä. Normaalisti tykkään syksystä, se on vuodenajoista mun lemppari, mutta nyt se valitettavasti linkittyy tohon töiden alkuun ja siten en oo järin tohkeissani. (Syksy siis alkaa huomenna. ;D) Töiden alkamisen ohella ahdistaa se, että samalla päätyy samoihin vanhoihin rutiineihin. Oon niiiiiiiin kateellinen parille kamulle, jotka aloittavat opiskelut ihan uudella paikkakunnalla. Muistelen niin haikeudella sitä syksyä 2003, kun muutin opiskeluiden perässä toiselle paikkakunnalle. Oli uutta kämppää, kavereita, koulua, katuja, kauppoja (okei, not so much, muutin pieneen pitäjään), kaikki oli niin jännää ja tunsin itteni niin Aikuiseksi. Nyt vaan toivon, että voisin vielä tuntea itteni niin Nuoreksi ja olla niin huoleton. (Don't get me wrong, oon krooninen stressaaja ja kontrollifriikki eli mikään totaalisen huoleton en tuolloinkaan ollut, mutta vähän vähämmän se pipo silloin kiristi.) Oon taas viettänyt puol iltaa Oikotiellä ja Etuovella ja haaveillut ees sitten uudesta kodista, jos nyt en eloa kokonaisuudessaan saa mullistettua. Pitäis hakeutua tän blogin alkulähteille ja vähän aktiivisemmin taas etsiskellä sitä elämää. Niin toivon, että löydän jonkun selkärangan pätkän, jonka avulla saan ponnistettua tältä sohvalta veke, en taas halua muhia kaikkia iltoja täällä vaiks töiden jälkeen koomassa olisinkin. Piste!

Pitäis olla jo nukkumassa, kun huomenna kello soi viimeistään kuudelta, mut oon onneks miksannut ton rytmini siinä määrin tehokkaasti, ettei vielä taida useampaan tuntiin uni tulla. Huomenna onneks menee koko päivä sähköposteja kahlatessa ja jotain suunnittelupalaveriakin pukkaa eli varsinaisiin hommiin täytyy tarttua vasta tiistaina. Huh. Oon ollut niin totaalisesti lomalla, että oon ihan pihalla mahdollisista sovituista menoista, jotenkin mulla on mielikuva, että ens viikolla piti olla agendassa vaiks ja mitä, mut en nyt kyllä saa kaiveltua takaraivosta kuin pari sovittua menoa. No, kai sitten kuuluu viimeistään perästä, jos mua ei ala jonnekin kuulua. Ihan yliarvostettua joku kalenterin käyttö. :D

Tää nyt on näköjään ihan höpötihöötä ja vailla sen ihmeempää pointtia (, mikä siis radikaalisti poikkeaa normaalista...), kauheesti mun tekis mieli jostain avautua, mut ei se näköjään tohon näppikselle asti välity. Pitäkääs peukkuja, että tää mun asennevamma häviää jonnekin yön aikana ja etten totaalisesti hajoo ekaan työpäivään. Täytyy tosin muistaa olla tyytyväinen, että on työ, johon palata, ei oo mikään ihan selviö. Ihan käsittämättömän heikko tarjonta ollut Turussa(kin) viime vuodet, ei vaan riitä hommaa kaikille tekijöille.

Ooo, siellä sataa ihan täysillä ja mun niin tekis mieli mennä vähän läiskyttelemään lätäköissä tai ees käpyttelemään sivistyneesti varjon alla. (Jos oisin Pitsit, niin oisin jo kamera kännyssä ikuistamassa Esterin tuloa. :)) Oon vaan niin nössö, että kun kerran oon tähän sohvalle parkkeerannut, niin enhän mä mun pepaa enää penkistä saa ylös. No, meen ees partsille. Moro!

Aijuu: mahtinkia, uus lukija! Sydämellisesti tervetuloa Blueberry!!! :)