Älä valita, ala valita

Marisinkin jo eilen Twitterissä miten se fyysisesti lähin kollega on niin 24/7 negatiivinen, että sulaa pian se sermi välistä, kun uhkuu niin täydellä teholla niitä myrkkyhuurujaan. Miten voi olla koko ajan ja ihan kaikki niin huonosti? Jatkuvaa marmatusta millon mistäkin, melko taukoomatonta pupatusta siitä, tästä ja tosta epäkohdasta. Mantran katkaisee tasaiseen tahtiin ponnekkaampi *ttu*tana ja sit taas jatkuu se negatiivisen kaivelu. 

Ymmärtäisin paremmin tai ees vähän, jos ihmisellä ois oikeesti asiat huonosti, mutta yksityiselämässään asiat käsittääkseni oikeinkin hyvin, välillä jopa hiukan kateellisena seuraan, miten kivalta vapaa-aikansa vaikuttaa ainakin Facebookin välityksellä. (Niin, kun ihmiset normaalisti infoo vaan niistä kurjista ja mitäänsanomattomista jutuista Facessa, niin toi on virkistävä poikkeus... Muah.) Lapset on jo isoja (, joskin soittelevat kollegalle töihin suunnilleen kerran tunnissa) ja vapaa-ajalla harrastetaan monipuolisesti siipan ja tuttavien kanssa, on ulkoilua ja kauniita maisemia, saunailtaa, nyhtöpossua ja pehmoista punaviiniä. Jos pystyy siellä kotona ottamaan hyvästä kaiken irti, niin jotenkin kuvittelisi, että siellä töissä pystyisi hiukan paremmin tai ees toisinaan ummistamaan silmiään niiltä aivan järkyttäviltä, jatkuvilta ja pääsääntöisesti ei ollenkaan itseään koskettavilta epäkohdilta. 

Se jatkuva marina ja paikotellen oikein pahantahtoinenkin kaivelu on vierustoverille aika raskasta. Tykkään kyllä kuunnella musaa töissä, mutta ihan kaikkea ei saa luureillakaan suljettua ja toisaalta sen myötä missaan paljon sellasta muiden kollegojen tuottamaa "passiivista tietoa", joka ois ollut hyvä kuulla ees sivukorvalla. Luureissa on myös se huono puoli, että havahdun aina jossain vaiheessa jonkun hyvän biisin tahtiin nykiessäni, että joku kollega on ilmeestään päätellen seissyt jo hyvän tovin vieressä seuraamassa. Samoin innostuin yks päivä venyttelemään oikein kunnolla. No, luurit päässä se nautinnollinen venytysääni, joka kurkusta karkas, ei kuulostanut ollenkaan pahalta, mut tiedostin kyllä, että sermien ulkopuolelle voi kuulostaa hippasen oudolta. Yritin naamioida sen yskäks, mut tais vaan pahentaa tilannetta.

Lueskelin taas viime viikonloppuna mökillä siskon lehtiä ja Kodin kuvalehden juttu 80-senttisestä Noora Västisestä* sai taas vähän kohottamaan katsetta omasta navasta. Aika huikean oloinen tyyppi tuo Västinen, joka 24-vuotiaana on ehtinyt jo tekemään vaikka ja mitä. Fyysiset haasteet on näemmä hänen kohdallaan tehty ylitettäväksi, ja tarmoa on perinteistä lyhyempään varteen ilmeisesti suotu useammankin hongakolistajan edestä. "Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Turhan usein huomaan lähestyväni asioita negatiivisen kautta ja miettiväni nimenomaan niitä juttuja, jotka eivät syystä tai toisesta ole mahdollisia. Aivan liian usein olen itse syynä niiden mahdottomuuteen, moni asia varmasti onnistuisi kun vain pääsis itsestään yli ja uskaltaisi kokeilla. En ollut itse tajunnutkaan, että muotoilen usein kysymyksen negatiivisesti, kun saman asian voisi ilmaista positiivisestikin. Sen sijaan, että aina soittaessani kysyn "Onks huono hetki", voisin ihan hyvin kysyä, että onhan hyvä hetki tms. Pieni juttu, mutta pienistä jutuista se lähtee. Jatkossa siis sen sijaan, että kysyn että onko joku juttu huonosti, voin aivan hyvin kysyä, että onhan se hyvin. Hyvä, että tästä erikseen mulle mainittiin, itse en ois moista hokannut.

Sen sijaan siis, että ajattelisin esimerkiksi, että:

- Hirveen kiva, kun aamuisten lättyjen krääsä dunkkaa jokaisessa huoneessa ja tarttui varmaan puhtaisiin pyykkeihinkin, kiitos olemattoman liesituulettimen.

, voin ajatella, että:

- Voi että, kun ihanasti leijuu toi lättyjen tuoksu joka paikassa, säilyy niiden muisto paljon pidempään. Voiiii, ihan kuin ois kesä ja mökin lättykestit. Löööv.

Tai:

- VMP, ihan tyhjä lauantai, ei mitään kivaa tekemistä, oon varpisti foreveralone ja naapurin kissat syö mun naaman sit, kun oon tukehtunut noutopizzaan ja hoiperrellut rappikseen kuolemaan.

Mä taidan kuitenki lähtee tähän: 

- Ooo, ihana hemmottelulauantai, kerrankin aikaa itselle. Voi naputella ihan rauhassa blogia ja illalla vois mennä vaiks leffaan. Yksin. Lauantaina. Ei ollenkaan sad, vaan aikuisen ja itsenäisen, itsensä kanssa viihtyvän naisen merkki. Walter Mitty, täältä mää tuun!

* Kodin kuvalehti 1/2014

Tieto ei lisää tuskaa

Sissos sentään, se elää ja hengittää ja on siirtynyt vuoteen 2014. Nyt se muistaa kertoo siitä blogissakin. Tekee kyllä aika totaalista tuhoa toi puuttuva läppäri, jos nyt oisin ollut mikään päivittäisbloggari toimivalla koneellakaan, niin tuskin ois ihan näin pitkää taukoo päässyt syntymään. Mur. Ja nytkin siis työläppärillä, joka kulkeutui koulutuspäivän jälkeen kotiin asti, muuten pyrin pitämään sille porttikieltoa ettei kasva noiden työpostien lukemisen houkutus ylivoimaiseks vastustaa... Mut kieltämättä niiiiin kivaa naputella pitkästä aikaa (joskaan en osaa käyttää tän hiiren vieritystä ja toi väli toimii joka toisella lyönnillä - töissä käytössä erillinen näyttö ja näppis) ja oon ihan fiiliksissä, kun saa kuunnella Spotifyä ihan normisti koneelta eikä vaan kännystä. Iih.

 

Ei tää konekaan nyt ihan autuaaks tehnyt, ei jostain syystä suostu lataamaan kuvia ollenkaan. Toin nää sit hirveen näpsästi kännyn appsin kautta. Kiva hybridi. Not. Eikä nyt takerruta siihen, että aloitin tätä öbaut pari tuntii sitten ja nyt hiukan pätkii, kun juorusin YP:n ja siskon kanssa välissä ja hääräsin muutenkin ties mitä. Käyn jotenkin ihan ylikierroksilla, ollut jotenkin niin repalainen viikko, paltsua paltsun perään ja koulutusta, jää näemmä jotenkin ihan päälle. Tänään ollut kyllä kiva päivä ja hyvä fiilis, lisää näitä, kiitos. Töissä oli jotenkin poikkeuksellisen jees ja löysin talvitakin -40%, käy! Hemmottelin itteeni myös tollasella tähtikorusella, kun oli niin hyvä mieli. Ollut viime päivät aika haikeat tunnelmat, niin nyt piti ottaa paremmasta fiiliksestä kaikki irti. Saatoin myös ostaa uuden huulikiillon ja käydä hipelöimässä muitakin alerättejä, mut ne ei enää liity tähän, shhh...

 

 

Tänään oon ollut myös fiilareissa mun uusista rilleistä. Keräsivät niin paljon kehuja, että se viiden kerran kiristetään/löysätään/eiku kiristetään taas -ruljanssi tuntuu melkein sen arvoiselta. Ja huomenna varmaan taas löysätään, mulla on ilmeisen vammanen pää. Mut kivat lasit, työkamu kommentoi, että näytän nää päässä tosi fiksulta. Ilmankos se pomo tiiraskin mua niin tiiviisti paltsussa ja kohdisti juttunsa jatkuvasti mulle. Täytyy varmaan laittaa huomenna piilarit, ettei keksi mitään mun kapasiteettia ylittäviä nakkeja, jos näytän todellista välkymmältä. Mut se mikä oli tosi kiva huomata, kun menin ekaa kertaa lasit päässä tänään töihin, niin ei ollut pienintäkään epävarmuutta. Normaalisti on aina sellanen pieni kaiherrus jos on esim. uus tukka tms., et onks tää oikeesti kiva, mut nyt ei ollut minkäänmoista ähkunsaispiilaritäkkiitilalle- tai soriettäoonolemassa-fiilistä. Jeij. Joku hämmentävä egobuusti tai sit tosiaan tykkään näistä pokista. 

Se tykkäämisen tiedostaminen ei oo mulle mikään selviö, voin spekuloida vaikka miten loputtomiin, että tykkäänköhän oikeesti vai kuvittelenko vaan tykkääväni vai haluunko vaan kuvitella tykkääväni, oli kyse sitten uusista rilleistä, tukasta, kämpästä tai ihmisestä. Oon maailman huonoin tekemään päätöksiä ja esim. se yks ainoo koti, jota oikeesti kattelin sillä silmällä, on nyt jonkun toisen koti ihan vaan siks, että mua alkoi oksettaa (siis oikeesti etoi), kun ois pitänyt tehdä jotain päätöksiä. Ulkoistan päätökset mieluusti tai luistan niistä jotenkin muuten, ei tarvi sitten jälkeenpäin elää sen päätöksen kanssa. Täytyy vaan elää sen päättämättömyyden tai toisten käsiin annettujen päätösten kanssa. 

 

 

Naurettiin yhden ystävän kanssa sitä, miten epävarmuus on mulle tunteista hirvein. Tai se ei siis ollut hauskaa, vaan se miten se ilmeni. Muistelin ihan muuhun liittyen miten nilkkaoperaation yhteydessä stressasin eniten sitä, ettei epiduraalin myötä vaan tapahdu mitään ylenmääräisiä vapautumisia siinä leikkauspöydällä. Mua ei ollenkaan jännittänyt se leikkaus vaan se, etten vaan laske alleni siinä tunnottomuudessa. Heräämössä tapailin kädellä sänkyä altani ettei vaan tuu mitään ylimääräistä vastaan.* Kaveri nauroi, että oisko sit ollut hyvä jos ois yhtäkkiä ollut käden täydeltä jotain extraa händyssä. Totesin siihen, että sit ainakin oisin tiennyt! Isken siis ennemmin kädet kirjaimellisesti peehen kuin elän epätietoisuudessa. 

Kestän aika paljon epäkivojakin juttuja, mutta epävarmuus on jotain ihan hirveetä. On se tunne sitten vallalla töissä tai ihmissuhteissa tai vaikka aamubussissa, niin ennemmin tosiaan kohtaan negatiivisenkin lopputuleman, kuin elän sen kanssa etten tiedä missä mennään, mitä tunnen tai miten pitäisi toimia. Jos saa jo ens jouluks pukilta toivoa, niin tohon tunneskaalaan toivoisin ees pientä loivennusta, turhan rankkaa, kun oikein kauhoo siellä epävarmuuden syövereissä. Tieto ei lisää tuskaa, tai jos, niin se on sitten niin konkreettista, että sen kanssa on helpompi elää kuin elää pimennossa.

No, nyt voin ainakin olla varma siitä, että tää juttu alkaa vakaasti vajota kypsän puolelle, jos nyt jotain muuta missään vaiheessa olikaan. Epävarmempaa taas on mahtaako siellä "toisella puolella" olla enää ketään... Mulla on jäänyt kirjoittelun lisäks lukeminenkin, oon ihan pihalla kaikkien kuulumisista. Niisk. Enää tänään en lupaa ottaa vahinkoa takaisin, mut joskohan viikonloppuna pääsis mökillä ajan tasalle. :)

* (Ei tullut, kun kumminkin mietit.)