Ryhtymistä

Oon ihan ekspertti mitä tulee ryhtymisen suunnitteluun. Eka tiskaan, sillä välin pyörii pyykit, sitten pölyt ja sitten... tsekkaan vaan eka ton Bloggerin... Joo, parin tunnin päästä mökille... no tässähän vois sitä ennen vaikka järkätä ton lipaston laatikot... kurkkaan vaan äkkiä Twitteriin...

Viimeks marisin sitä, että oon ihan turisti omassa kämpässäni. No, tällä erää turisteilen jossain erittäin kyseenalaisella hygienialla varustetussa kohteessa, jossa kulttuurierot normaaliin kotiini ja inhimilliseen eloon ovat huimat. Yöh. Viime viikko meni kipeillessä, joka toinen päivä kuvittelin että kyllä tää tästä ja liehuin ties missä ja sen seuraavan päivän taas otin lukua sohvalla. Mihinkään väliin ei osunut sitä extreme make over -päivää tälle kämpälle. Eilen käytiin nappaamassa (ymh, käytän me-muotoa, mutta todellisuudessa mun funktio oli taas olla tiellä ja jossain vaiheessa mut vaan käskettiin lenkille = pois tieltä) mökiltä laituri veke ja tänään oon taas keräillyt täällä sohvalla sen reissun seurauksena. Tiedän kyllä, että nykyään kaikki flunssat kestää ihan simopitkään ja sillä asteikolla mun puoltoista viikkoa ei ees oo pitkä sairastus, mutta VOITKO LOPPUA JO, menee hermo! Ja haluan siivota tän läävän!

Säkylän Sotkussa oli ihan siistiä. Ja hyvät munkit.

Nytkin siellä on ehkä syksyin kaunein päivä ja kuka muhii viltin alla sohvalla? Mur. Hiukan houkuttais lähteä vähän käpsyttelemään ulos, mutta pelkään että oon sitten niin sippi, että tää slummista siedettäväksi -projekti ei taas etene mitenkään. Täältä sohvalta käsinhän se siis etenee. Hurjasti.

Ens viikolla taas tiedossa kaikenlaista kivaa ja niin toivon, että tää flunssa nyt malttais hellittää, jotta jaksais nauttia täysin palkein kaikesta. Mut jos nyt OIKEESTI ryhdistäydyn ja OIKEESTI tartun rättiin ja moppiin ja imuriin ja tiskiharjaan ja ihan eka niska-pers-otteella itteeni ja rykäisen tästä sohvalta ylös. Nih!

Kuvat flunssan varrelta napsittuja. Ruokahaluunhan toi tauti siis ei vaikuttanut mitenkään. Oon nyt syönyt muutamankin eri version Paninin maalaissalaatista (ei kuvassa), joka varioituu näköjään hieman sesongin mukaan ja kovasti oon kaikista versiosta tykännyt. Suosittelen!

Edit heti: Mitä mun fonttikoolle on tapahtunut? Näyttää muokkauksessa ja esikatselussa ihan normilta, mutta kun tekstin julkaisee, niin fontti menee paljon pienemmäks? Firefoxissa, ei Chromessa eikä IE:ssa? Kui? En oo kajonnut mihinkään asetuksiin enkä oikein tiedä mihin kajoaisin, kun muissa näkyy normisti? Enivan?

Sumu(i)sta

Kipeenä ei sais miettiä liikoja. Hulahtaa helposti turhan syviin syövereihin. Eilinen meni ihan jees, kun vaan möllötin leffoja ja söin jätskiä. Ois pitänyt jatkaa samalla linjalla tänäänkin. Mut oli jätski lopussa. Ja poskiontelot pikkasen täydemmät.

Oon siitä stressistä mouhonnut kerran, pari (*köh*) aiemminkin, mutta laitetaan nyt vielä kerta kiellon päälle, tällä kertaa poikkeuksellisesti ei sieltä syvimmästä pyörteestä vaan pikkasen lähempää jälleenrakennusvaihetta. Alan ehkä vasta pikkuhiljaa käsittää miten puhki oon viime vuodet ollut. Tai en ehkä todellakaan vieläkään käsitä, mutta alkaa olla joku aavistus. Tai sitten oon vaan peruslaiska ja mielelläni laittaisin sen kaiken saamattomuuden stressin piikkin. Go figure. Mut toi eka kuulostaa vähemmän nololta, joten mennään sillä.

Työkaveri meni kesällä työterveyslääkärille ja jäi sairaslomalle työuupumuksesta. Sairasloman lisäksi tilannetta seurataan ja hän käy säännöllisesti juttelemassa lääkärin kanssa. Ohjeena on ollut välttää kaikkea stressiä, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Välttää kaikkea suorittamista ja liikaa suunnitelmallisuutta myös arjessa, olla vaan ja lepäillä. Toipua. 

Toinen ystävä jäi juuri sairaslomalle fyysisistä oireista. Hän elää kauheassa kierteessä, jossa fyysiset oireet ruokkivat henkisiä ja toisinpäin, kroppa yrittää viestittää että nyt ei enää jaksa ja pysty ja kykene, mutta ystävä ei malta kuunnella, perfektionisti kun on. No, nyt tuli ainakin hetkellinen stoppi, toivottavasti siitä on edes hetkellistä apua. Ko. ystävä on todella suorituskeskeinen ja vaatii itseltään paljon liikaa niin töissä kuin kotonakin. Kunnianhimo siivittää päiviä sekä töissä että ruokakaupassa, imurin varressa, lenkkipolulla ja vaipanvaihdossa. Kaiken tulisi olla tip-top ja useampia juttuja voisi vielä kehittää jotenkin, testata vaikka uuden ruokalajin / viikko, siinähän se hoituu näppärästi mökkirempan ohessa. Ulospäin kaikki näyttää suorastaan kadehdittavalta ja yllätys olikin suuri, kun puolen vuoden tauon jälkeen nähtäessä ystävä purskahti itkuun ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen. Kun ei vain jaksa enää.

Itse olen em. ystävän vastakohta mitä tulee siihen arkeen. Kunnianhimo valitettavasti jää työoven tuolle puolen ja kotona en vaadi itseltäni enää yhtään mitään. Viimeiset viisi vuotta kuluneet aika sumussa, juuri sanoin näille em. ystäville, kun viime viikonloppuna nähtiin, että oon jotenkin ihan turisti täällä kotonani. Tuntuu, että oon koko ajan siivoamassa kun en missään välissä jaksa tehdä sitä kunnolla. Lipaston laatikot täyttyy ties mistä, kun niitä ei vaan jaksa käydä läpi. Laskut erääntyvät, kun niitä ei muista maksaa. Tiskaus ja pyykkäys pyörii kädestä suuhun periaatteella eli jotain saa toimeksi siinä vaiheessa, kun käytössä on se viimeinen lusikka tai vikat puhtaat sukat. Mökkikassi ei missään välissä tyhjene kokonaisuudessaan ja kosmetiikat eivät ole vielä löytäneet matkapussukasta omalle paikalleen. Kavereita pitkästä aikaa nähdessä en todellakaan osaa sanoa mitä kuuluu, kun ei oikein kuulu mitään, sinne sumuun. Tiuhempaan nähtävät kaverit eivät enää edes kysy, kun tietävät jo vastauksen. Töitä. Mitäs sitä muuta.

Tän siis ei kerrankin pitänyt olla se perinteinen uu oon niin stressaantunut -itkuvirsi, vaan nyt tuntuu siltä, että se usva alkaa ehkä hiljalleen hälvetä. Ehkä. Uudet työkuviot on a) niin mieluisat, että siitä saa virtaa ja b) työmäärä siinä määrin kohtuullinen, että koko ajan ei vedetä ihan kieli vyön alla. Ainakin toistaiseksi (yt. pessimisti ei pety). Nyt elättelen toiveita, että virtaa riittää joskus vielä tänne kotiinkin ja voisin olla täällä kotonani, en vaan se turisti, joka jotenkin selvittää itsensä aamuisin töihin. Myöhässä. Ehkä joskus vielä on jotain muutakin vastattavaa kuulumisiin. Ehkä. Toivottavasti.

On taas tullut viime aikoina muutamia pysäytyksiä, jotka viestivät että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja että aika on rajallista. Elämä on arvokasta. Ei sitä kannata käyttää hapen haukkomiseen sohvalla. Surullista kyllä, tästä nykyisestä toivon pilkahduksesta on täysin kiittäminen uutta toimenkuvaa, itse en olisi muutosta saanut aikaan. No, toivottavasti saan edes tartuttua annettuun mahdollisuuteen enkä ryssi tätä tilaisuutta toipua ja löytää tietäni ulos sumusta. 

Yllä olevat kuvat tuli räpsittyä keskiviikkona, kun kävimme maaseutumatkailemassa rakkaan ystävän kanssa. Ystävän, joka toipuu parhaillaan rankoista syöpähoidoista, jonka miehellä on sama tilanne, ja jonka kanssa surtiin yhdessä äitinsä yhtäkkiä menettänyttä ystävää.

Pyyhkäistyä

Tällä viikolla oon...

... iloinnut ihanan ystävän paluusta. On hienoa huomata, että 2,5 vuotta voidaan pyyhkäistä pois 2,5 minuutissa ja jatkaa kuin mikään ei olisi ollut välissä oudosti. Juonut jasmiiniteetä, nauranut ihanien pikkuneitien kanssa ja tuntenut olevani just siellä missä just sillä hetkellä pitääkin.

... tuntenut pohjatonta surua ystävän puolesta. Itkenyt niin, että silmät ovat vielä aamullakin kipeät. Kironnut miten epäreilua elämä voikaan olla ja itkenyt vielä vähän lisää.

Johan se onkin jo keskiviikko. Njaa, tänään ei kyllä oikeestaan tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.

Soitan näköjään tota The xx:n Coexistiä puhki kappale kappaleelta. Noihin ekoihin pakkomielteisiin, Fictioniin ja Tidesiin en oo kyllästynyt vieläkään, mutta äsken ihan parasta mahdollista kävelyseuraa oli Swept away. Puoltoista tuntia repeatilla. Ja jatkuu vielä kotona. Löööv.

Pitkän päivän ihana ilta

Ooo, ihana päivä! Siis kokonaisuutena. Mahtui tähän päivään sopiva satsi pinnan kiristystäkin, niin tuntui noi hyvät jutut sitten entistä paremmilta. Yks raskastakin raskaampi kollega oli jotenkin ihan extrahevi tänään, ihminen, joka ei voi olla hetkeäkään hiljaa ja jolla on mielipide ihan kaikesta. Ihan. Kaikesta. Kaikki on minä, mää, mun, mulla, mua ja musta tai sitten jos homman on tehnyt joku muu, niin sitten se onkin yhtäkkiä me. "Me tehtiin tää..." kun toisella ollut osaa eikä arpaa koko hommaan. Mur.

No, hää oli taas suuna päänä ja parhaana koko päivän, mutta onneks sain pari kertaa tuikattua aika hyvän puukon, puhuttiin tosin toisen kollegan kanssa, että hää on niin teflonia, ettei taida jäädä naarmuakaan moisista, ei ainakaan tartu kiinni. No, hää on onneks huomisen työreissussa ja pääsee hetkeks pätemään muualle. Surullista sinällään, että ilmeisesti kompensoi vähemmän menestyksekästä perhe-eloaan töissä ja siksi pitää niin hirveetä mekkalaa itsestään, kun kotona täytyy vaieta - kurjaa, mutta näin useamman vuoden tiiviin yhteistyön jälkeen alkaa vähän ymmärrys rakoilla.

Mjoo, mut siinä oli se kiristysosuus. Muuten oli muiden kollegojen kanssa erittäinkin hupaisaa ja mulla oli erittäinkin hyvä hetki parin potentiaalisen asiakkaan kanssa. Tai siis ainakin omasta mielestäni oli... Joskus vaan tulee sellainen hitto että nyt menee putkeen -fiilis, kun kevennät just oikeissa kohdissa ja kaikki hörähtää ja saat kerrankin selkeästi artikuloitua ja sisältökin on kohdallaan ja pomo hymyää vieressä ja asiakkaat on ihan superkivoja... Sweet.

Jäi siitä niin hyvä fiilis, että kynsihuollon jälkeen jäin vielä jokirantaan reiluksi tunniksi fiilistelemään ihanaa iltaa ja keliä. Kivan paljon ihmisiä liikkeellä ja pääsääntöisesti hyvällä tuulella. Paitsi yks tosi yrmy pappa. Yhdelle miehelle huomasin hymyileväni turhankin hersyvästi, kun ihailin maisemaa ja jäi jotenkin se hymy päälle, kun käänsin katseen häneen. Hää vaikutti melko yllättyneeltä. :D Noo, sattuuhan sitä. :DD

Lisää tällaisia päiviä jooko, kiitos. :) Kaikeksi huipuksi löysin vielä yhden uuden biisin The xx:ltä ja oon viettänyt sen parissa koko päivän repeatilla. En löytänyt kuin liveversioita ja niitä en viitsi tähän linkata, mutta jos ompi Spotify käytössä niin käypä kurkkaamassa The xx Fiction, löytyy myös täältä (mutta ei saanut suoraan linkattua). Löööv. <3

Kun mikään ei riitä

Noni, nysse on taas lukenut lehtiä... Ja taas sitä Kodin kuvalehteä. Tuli vastaan artikkeli riittämättömyydestä ja siinä pari kohtaa osui ja upposi.

"Riittämättömyys on olotila, joka sisältää pelkoa ja häpeää. Pelkoa siitä, ettei elämä kanna, ja häpeää siitä, ettei ole riittävän hyvä, kiltti, viisas tai pätevä ansaitakseen toisten ihmisten hyväksyntää, kiteyttää työyhteisövalmentaja Jutta Saanila."

Meillä on sellainen kiva (ja varmasti valitettavan tyypillinen) yrityskulttuuri, jossa palaute tulee yleensä vain negatiivisessa muodossa. Hiljaisuuden on oppinut tulkitsemaan hyväksi asiaksi, kehityskeskustelu on täysin tuntematon käsite ja hyvin tehdystä työstä kielii vain kasvanut vastuu ja työmäärä. Kiittäminen tai ylipäätänsä rakentava palaute on tosiaan olematonta tai jos moista joskus sattuu tulemaan, tulee se määrästä eikä laadusta. Oli aika korvaamaton se häkeltynyt ilme pomon kasvoilla, kun asiakas kerran toi allekirjoittaneelle kiitoskukat hyvin tehdystä työstä yhteen palaveriin. Tai kun kollega erikseen lähetti kiitokset onnistuneesta projektista sähköpostitse ja pomokin oli kopsuna. Kiva, että tuli kiitos kollegalta, pomolta en sitä koskaan kuullut, kuten en ylipäätänsä mitään kommenttia ko. viestiin.

"Riittämättömyyttä potevat tunnolliset, jotka haluavat tehdä viimeisen päälle kunnolla kaiken, mihin ryhtyvät. Se kummittelee niille, jotka arvostavat menestystä ja asemaa: heidän elämänsä tuntuu täydeltä vain niinä hetkinä, kun he saavat tunnustusta."

Riittämättömyys varmasti kumpuaa ihmisestä itsestään, mutta kiittämätön ympäristö ruokkii tuota tunnetta ja ihmisestä tulee itsensä lisäksi myös olosuhteiden uhri. Jos ei edes ajatella ihmistä itseään, niin kannattaisi pomon (myös muiden kuin omani) sen verran käytellä pelisilmää, että pienellä kiitoksella saisi edes parempia tuloksia aikaan, jos ei henkilön hyvinvointi niin väliksi olekaan. Itse pyrin jakamaan saadun kiitoksen heti kaikille asianosaisille ja yritän muistaa kiittää aina kun se aiheellista on. Kun tietää miten hyvä mieli kiitoksesta itselle tulee, on sitä mukava jakaa muillekin. Eikähän se välitön positiivinen vaikutuskaan ole pahitteeksi, nousee työtehot kiitoksen saaneilla ihan silmissä. Toki tämäkin voi kääntyä itseään vastaan ja olenkin kuullut, että selän takana muutama on sitä mieltä, että kykyni tulla joidenkin hieman haastavampien persoonien kanssa toimeen johtuu siitä, että osaan olla mielin kielin ja nuoleskella istumalihaksia. No, ihan vilpittömästi palautteen aina annan, olkoon sitten mielistelyä jonkun mielestä, itse puhun mieluummin sosiaalisesta älystä ja siitä pelisilmästä.

"Oikeastaan on vain kaksi ihmistyyppiä, jotka eivät ainakaan tunnusta itsessään riittämättömyyttä. Tekemiseen suuntautunut suorittaja ja valtaa ja haasteita hakeva vaikuttaja ovat tyyppejä, jotka vilpittömästi kokevat olevansa ehtymättömän vahvoja. - Kuinka ollakaan, juuri heille tekisi hyvää tutustua piileviin riittämättömyyden tunteisiinsa. Tuntuu helpottavalta huomata, että minäkin voin ja saan olla heikko ja tarvitseva, Saanila toteaa."

Yksi ystävä kerran sanoi, etten ole antanut hänen olla heikko. Asia tuli esille vähemmän rakentavassa keskustelussa, joka ainakin toistaiseksi on jäänyt hänen kanssaan viimeiseksi, mutta lause on jäänyt vaivaamaan. En ymmärtänyt toteamusta (/syytöstä) silloin, enkä ehkä ole ihan sinut sen kanssa vieläkään. Jos itse sorrun turhan usein siihen, etten anna itselleni lupaa olla heikko, niin suljenko sen mahdollisuuden myös läheisiltäni? Jumantsui, sehän vaikuttaa lupaavalta. Olen pyöritellyt ystävyyttämme mielessäni ko. kantilta sittemmin uudestaan ja uudestaan, miettinyt erilaisia tilanteita, keskusteluita ja tunteita ja yrittänyt löytää ne hetket, jolloin olen evännyt toiselta mahdollisuuden heikkouteen ja haavoittuvuuteen. En vieläkään ole aivan jäljillä ja paikoitellen ehkä totaalisen hakoteillä, mutta valitettavasti joudun ehkä hyväksymään sen ajatuksen, että näin on saattanut käydä. Täysin tiedostamattomasti ja tahattomasti, mutta kuitenkin. Se ei ole hyvä tunne. Se riittämättömyys ystävyydessä ja ystävänä. Siinäkin.

"Riittämättömyydestä tulee ongelma, jos sen antamaa varoitussignaalia ei kuuntele vaan päästää tunteen isännöimään. Silloin ihminen vaan jatkaa puurtamista jaksamisen äärirajoilla ja palaa loppuun."

Ensin oli syyllinen olo jos lähti kotiin jo neljältä, sen työsopimukseen kirjatun tuntimäärän jälkeen. Sitten kello kuusikaan ei ollut tarpeeksi. Vaan kymmenen tuntia? Olisi varmaan pitänyt jäädä ainakin seiskaan, olisin saanut tehtyä vielä senkin. Ja sen. Yhtäkkiä shoppailin jatkuvasti Teboililla, koska ruokakaupat eivät kotiin tullessa enää olleet auki, tein töitä ja ratkoin kriisejä kaiket yöt unissani (sen mitä sain nukuttua) ja purskahdin itkuun Ystävistä parhaimman varovasti ehdottaessa, että saatan tehdä hiukan liikaa töitä. Miten se voi kritisoida? Se ei voi ymmärtää millaista se on. Kun mikään ei riitä.

"- Kun alat tajuta, ettet sinä eikä mikään muukaan maailmassa tule koskaan valmiksi, olet jo tiellä irti liiasta riittämättömyydestä, Jutta Saanila lupaa."

Oman riittämättömyyden kanssa riittää vielä painiskelemista ja takapakkeja on varmasti edessä vielä monta. Nykyään kuitenkin onneksi pääsääntöisesti teen ostokset ihan ruokakaupasta ja toisinaan pidän jopa kahvitauonkin. Ystävyydessä ja ihmissuhteissa ylipäätään olen hieman varuillani ja itsetutkiskelen ja kuulostelen käytöstäni paikoitellen ehkä liikaakin, peläten olevani sokea omille odotuksilleni toisia kohtaan. Toivottavasti saan vielä joskus valjastettua sen pelisilmän käyttöön tässäkin asiassa.


"- Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös sen, että muut ovat yhtä keskeneräisiä. Riittämättömyydestä ei pääse täysin eroon, mutta ainakin voi oppia elämään rennosti epätäydellisyyden keskellä, tässä hetkessä."


Artikkelia ei vielä näkynyt Kodin kuvalehden sivuilla, mutta löytynee myöhemmin kokonaisuudessaan täältä. (18/2012 / Kun mikään ei riitä / Tuija Hirvasnoro.)

Edit 14.10.2012: Artikkeli löytyy kokonaisuudessaan täältä. Kiitokset Jutta Saanilalle linkkivinkistä ja mieltä lämmittävästä palautteesta!

Cin cin

Yhy. Siirryttiin sitten syyskuulle. Allekirjoittanut suoritti sen vallankin mukavissa merkeissä, mm. ja esim.:

- Viettäen rakkaan ystävän synttäreitä välillä melkein pakahtuen onnesta toisen puolesta. ♥ Kun toisen niskaan on lapattu peetä oikein urakalla, on aika hitsin hienoa nähdä miten toinen nauraa onnellisena rakkaimpiensa keskellä. Siitä hyvästä voi sitten itse tirauttaa kyyneleen tai pari.

- Käyden Helsingissä fiilistelemässä työreissun verran, ajatellen taas, että ehkä toivottavasti vielä joskus.

- Vaihtamalla toimenkuvaa. Oon tästä äärimmäisen onnessani ja toivon, että uusi toimenkuva säilyy kaavaillunlaisena edes hetken, meillä näiden on tapana hieman elää... En muista milloin viimeksi ollut suorastaan innoissani aamulla töihin mennessä. Mikä ei siis kuitenkaan tarkoita, että pääsisin sinne ajoissa...

- Nauttien rakkaiden seurasta mökillä. Syksyinen mökki on kyllä parasta. Ja niin on rakkaatkin.

- Liikuttuen yhdestä sun toisestakin jutusta. Mulla on varmaan joku hormonihäiriö. Tai joku tukkeutuneen kyynelkanavan vastakohta. Tai jotain. Mut joku raja. Jooko.

- Vesittämällä vuorokausirytminsä entistä, jos mahdollista, perusteellisemmin.

- Kuuntelemalla loputtomiin ja uudestaan ja uudestaan ja totaalisen kyllästymättä The xx:ää. Löysin (joo, mulla on ollut joku aukko sivistyksessä) ton just ennen lomia ja muuta en oo tainnut sittemmin kuunnella. Miten pilataan hyvä bändi? Näin. :D

- Hurmaantumalla lähialueen pihamarkkinoiden hyvästä fiiliksestä. Ja siitä lähialueesta. Oih.

- Nauramalla paljon. Tosi paljon. :)

Ei ollenkaan huonosti korkattu syyskuu siis. Nyt otan toisen lasillisen korkatusta kuoharista ja kippistän kaikelle kivalle. Cin cin!