Kyllä osaa taas olla koomanen viikko takana. Tänään poistuin töistä poikkeuksellisesti jo neljältä ja mökkiruokarumban jälkeen olin kotona jo ennen puolta kuutta. Nii, tästähän vois kuvitella, että illalla olikin sitten aikaa tehdä vaiks ja mitä, mut näköjään varteenotettavin vaihtoehto oli taas sammua tähän sohvalle.
Inhoon tota piirrettä itsessäni yli kaiken, siis sitä, että itsekseni aivan liian usein (= pitkälti aina) passivoidun tähän sohvalle. Mua ei ees väsytä töiden jälkeen, jos on tiedossa jotain kivaa, esim. kahvittelua kamun kanssa, mutta sitten jos pitäis saada jotain kehittävää aikaseks itsekseen löydän itteni jatkuvasti koomailemasta tästä sohvalta. :/ Nytkin kallistuin vaan hetkeks kirjan kera tähän sulattelemaan ruokaa ja siitä sitten löysin itseni pari tuntia myöhemmin. Vetelisin varmaan vieläkin sikeitä ellei puhelin olis soinut. Mur. Siis ei mur, että puhelin soi vaan mur, grrrr ja räyh mulle kun oon tällanen laiskimus.
 |
| The crime scene. |
Tällä viikolla oon kyllä ollut normaalia flegmampi ja eilisen vietin kotikonttorilla, kun mun maha oli ihan kumma ja pikkasen oli lämpöäkin. Jostain sitä unta riitti päiväänkin, sinnittelin välillä tunnin hereillä, mutta muuten posotin pitkälti koko päivän. Mikä lie riivannut, nyt ei ollut ainakaan suoranaisesti niitä stressikramppeja, ehkä toi oli joku äärimmäisen lievä mahatauti / ruokamyrkytys / tms. Mulla on pääsääntöisesti melko hyvä vastustuskyky (toivottavasti myös nyt, kun töissä taas väkeä flunssassa) ja toikin saatto olla joku tauti, joka ei ton kummemmaks puhjennut. Toisaalta jees (tässä tapauksessa tosikin, en tod. olis halunnut mitään mahatautia), mut välillä vois ottaa ennemmin sen taudinkin kuin olla kolme viikkoa kauheessa kurkkukivussa ja koko ajan odotella, että millon se tauti puhkeaa. No, täytyy kyllä olla todella tyytyväinen tästä vähästä sairastelusta, toivottavasti meno jatkuu samanmoisena.
Aina ennen koomaan vajoomista ja bussissa oon pikkasen saanut lueskeltua, alkuviikolla vuorossa oli Giorgio Faletin Viimeinen katse. Tykkäsin kirjailijan tyylistä tosi paljon, hyvä tarina, mielenkiintoiset hahmot ja sympaattista kuvausta. Kannattaa tsekata, mä ainakin laitan siskon kirjastolistalle "tilaukseen" Faletin muut suomennetut Minä Tapan ja Minä olen jumala (pientä italialaista dramaattisuutta havaittavissa noissa nimissä). Toi Giorgio on ilmeisesti joku raastava monilahjakkuus, esittelyn mukaan hää on työskennellyt asianajajana ja mainosalalla sekä toiminut kilpa-ajajana, näyttelijänä ja muusikkona. Varsin ärsyä, kun yhdelle ihmiselle suodaan noin ruhtinaallisesti taitoja, ois nyt mullekin voinut osua noista vaiks yks...
Ajattelin jossain vaiheessa etten naputtele tänne mitään ennen kuin mulla on jotain positiivisempaa sanottavaa kuin ainaista ruikutusta väsymyksestä ja töistä, mut siihen jos lähdetään, niin ois ollut aika hiljasta viime hetket (, mikä ei välttis olis ollenkaan huono juttu... :D). Toivottavasti saisi jollain keinoin repästyä itteni täältä sohvalta ja etsiskeltyä teeman mukaisesti sitä elämää, jota täällä sohvan pohjalla ei ihan hillittömissä määrin oo ollut tarjolla. Oon vaan niin hitsin peruslaiskanlötkee luonne, että tää ameebamainen olotila on turhan luonnikas. No, joskohan toi viikonloppu tois hiukan uutta virtaa tullessaan, pitäkääs peukkuja!
Otetaans tähän loppuun pieni italofiilistely ja fläsbäkki Eroksen ja Tinan muodossa. Tsekkaa Tinan kintut, täti on aika kuosissa. Eiks noi oo vakuutettukin muutamasta millistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oi ihanuutta, kommentit on parhautta! ISO kiitos, tykkään! :)