En näe miestä kovin usein, mutta hän tulee mieleeni sitäkin tiuhemmin. Hän on jotenkin niin riipaiseva siinä yksinäisyyttä hiljaa huutavassa olemuksessaan, että on piirtynyt verkkokalvoille ja mieleen pysyvästi. Huomaan usein miettiväni, että vieläköhän hän on keskuudessamme hiihtämässä loputonta lenkkiään Turun kaduilla.
Eilen näin miehen ensimmäistä kertaa ihan lähietäisyydeltä. Olin jäämässä bussista linkkariasemalla ja näin miehen jo bussin jarruttaessa. Mies seisoi aseman edessä ja olisi niin tehnyt mieli sanoa hänelle jotain. En vain keksinyt mitä se jotain sitten olisi ollut, joten tyydyin hakemaan katsekontaktia. Sainkin vastaani yllättävän intensiivisen katseen ja onnistuin saamaan aikaiseksi jonkun hymynpuolikkaan. Tuntui jotenkin tosi idioottimaiselta hymyillä toiselle, kun toisella ei selkeästikään pyyhi ihan hillittömän lujaa, mutta halusin jotenkin noteerata hänet ja sillä ystävällismielisellä tavalla. Hymyä en saanut vastaani, mutta mies katsoi takaisin tiiviisti. Yllätyin tästä suuresti, sillä olin jotenkin bussin ikkunasta häntä bongaillessani päättänyt, että mies vaeltaa reittiään ilmeettömästi ja mitään näkemättä.
Etenin itse tuon kohtaamisen jälkeen aseman lipunmyyntiin, johon vuoroani odotellessani seurasin miestä aseman edessä. Mies tuntui käyvän jotain toimintasuunnitelmaa läpi mielessään, seisoi muuten hiljaa paikallaan, mutta kohotti hieman käsiään ja ojenteli sormiaan. Tämän tuloksena hän päätyi astumaan sisään asemarakennukseen ja käveli aivan ohitseni. Ensin jo luulin että tulee kohti ja noloa kyllä reaktioni vaihteli paniikista ilahtumiseen, paniikki valitettavasti oli voitolla. Ohi hän sitten kuitenkin käveli, mutta onnistuin taas tavoittamaan katseensa epävarman hymyn kera. Siis allekirjoittaneen hymyn, hänellä säilyi perusilme, mutta silmissä näkyi (tai näin ainakin halusin nähdä) pientä pilkahdusta.
Mies käveli ohitseni kahvion puolelle, ilmeisesti hänellä jostain on pelimerkkejä kahvila-asiointiin, kun kassalle näytti suuntaavan. Miehellä myös hiusten ja parran pituus vaihtelee pitkästä tosi pitkään eli ilmeisesti joku huolehtii vuosittaisesta ruokkoamisesta. Miehen vaatteet näyttävät aina samoilta, ruskeiden housujen lahkeet ovat liukuvärjäytyneet liasta mustaksi ja ylipitkät ja reikäiset paidanhihat valuvat rystysiin asti takinhihoista.
Mietin usein onko miehellä mitään paikkaa mihin mennä yöksi. Kuka hän on ja miksi hän vaeltaa pitkin Turkua? Mitä on tapahtunut, miksi näyttää niin särkyneeltä? Liikkuuko hänelle mielessä jotain ja jos, niin mitä? Onko hän onneton tai yksinäinen? Vai elääkö täysin tyytyväisenä jossain omassa maailmassaan? Tai elääkö hän täysin tietoisena ympäröivästä maailmasta, mutta on vain päättänyt elää näin? Miksi hän näyttää niin murheelliselta? Miksi ihmiset kääntävät katseensa pois hänet nähdessään? Miksei kukaan huolehdi hänestä? Tai jos huolehtii, niin miksi hän silti vaeltaa päivät pitkät jalat ja lahkeet maata laahaten? Miksi kyselen näitä itseltäni, miksi en kysy suoraan häneltä?
