Sivut

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kissa kiitoksella elää

Jaahas... Johonkin se kesäkuu vierähti ja huomenna on (ei oo todellista!) heinäkuu. Ihana, ihana heinäkuu, joka tuo tullessaan loman ja toivottavasti kaikkea muutakin kivaa. Toki tässä on vielä pari viikkoa jäljellä ja yks hemmetin iso projekti ennen lomaa, mut kerrankin saattais vaikuttaa siltä, että pääsen jäämään lomalle suht täyspäisenä. Toki istun varmaan vimppana päivänä sen perinteisen 16 tuntia yrittäen huomioida kaiken mahdollisen ja ennakoida myös mahdottomat, mutta kerrankin en oo lomaa edeltävinä viikkoina ihan ranteet auki ja nyhtämässä raivokkaasti aamukamman piikkejä sormet verillä. Ja tää nyt varmasti kolahtaa omaan nilkkaan niin että jotain murtuu, kun moista menin näin aikaisin juhlimaan...



Kulunut vuosi on ollut töiden puolesta mielenkiintoinen, paljon on muuttunut ja kehitys on onneksi ollut kovastikin parempaan suuntaan. Ainakin henkilökohtaisella tasolla, tiimitoiminnassa on vielä aikamoisen paljon treenaamista. Se on jännä miten tiukassa joillakin on se mää ite -meininki, vähemmän kivat jutut ulkoistetaan ihan ongelmitta, mutta niistä mukavammista pidetään kynsin hampain kiinni. Informaation jakaminen on ihan ylivoimaisen vaikeaa, tai sitten sitä tuutataan sähköpostin täydeltä niin, että se olennainen pointti varmasti hukkuu niiden 58 viestin sekaan. Sorrun itsekin turhan usein siihen no helpommin teen tän vaan tästä äkkii ite -ajatukseen, mutta tässä ei tunnu oikein olevan kyse siitäkään, vaan lähinnä siitä, että niistä entisistä omista jutuista ei osata haluta päästää irti, ei hyödynnetä uusia toimintamalleja, koska "aina on tehty näin", eikä vahingossakaan keskustella asioista ja mietitä niitä yhdessä, kun siellä oman sermin takana on paljon parempi tehdä se homma seitsemän mutkan kautta, kun se ennenkin on niin hoitunut. 

Vaikka kulunut vuosi on ollut oman työn ja työnkuvan puolesta ehdottomasti tähän asti paras, niin toisaalta se valitettavasti on eriyttänyt omasta tiimistä ja olo on nykyään usein ulkopuolinen. Laajentunut toimenkuva ilmeisesti sulkee vanhoja ovia ja oon pikkasen hidas tajuamaan sitä. Uskon itse ääneen sanomiseen ja kommentointiin, varsinkin jos on kyse positiivisista asioista. Kukaan tuskin saa kiitosta tai kehua siinä määrin, että pääsisi ihan äkkiseltään ylpistymään, sen verran tiukassa moinen tuntuu olevan. Tuntuu vaan todella tylyltä ja välinpitämättömältä, kun ne lähimmät kollegat eivät sanallakaan kommentoi uusia juttuja, jopa onnistumisia. Keskenään ovat niistä kuulemma puhuneet, mutta allekirjoittaneelle ei kukaan ole huomannut mitään pukahtaa. Itse yritän muistaa aina kommentoida jos joku tekee jotain uutta, ei sen aina tarvitse niin ihmeellistäkään olla. Kehu ei ole multa pois ja kun tiedän miten hyvä mieli siitä tulee, niin mieluusti suon sen toiselle. Samoin vähemmän positiivista palautettakin voi antaa ihan rakentavasti, se pelkkä hiljaisuus ja silmien pyörittely sermin takana harvemmin vie hommaa hurjasti eteenpäin.

Muutama vuosi sitten, kun meillä palkittiin muutama työntekijä tiettyjen kriteerien täyttämisestä, niin olin kuulemma oman palkintoni joidenkin mukaan ansainnut mielistelyllä. Lähin kollega ei edes ikinä kommentoinut ko. palkintoa, oli totaalisen hiljaa serminsä takana, kun toinen kollega kävi onnitteluhalimassa. Tuntui herättävän niin paljon mielipahaa se palkinto, että olisi melkein ollut parempi olla moista saamatta. Itse en koe mielistelyksi sitä, että kiitän toista onnistuneesta työstä, hyvästä ideasta tai nopeasta toiminnasta, kuten en myöskään sitä, että kehaisen toisen uutta paitaa tai onnistunutta kampaajakäyntiä. Tiedän kyllä miltä tuntuu istua koko päivä uudessa tukassaan tai upouusissa silmälaseissaan ja miettiä mitenkähän peestä nää mahtaa olla, kun kukaan ei sano koko päivänä mitään. Itse en halua edesauttaa kenenkään moista tunnetta, vaan kommentoin aina, kun vain suinkin tajuan toisella jotain uutta ja/tai kivaa. Kehuin myös yhden miespuolisen tutun uusia laseja, vaikka oon melko varma, että ne melko kissamaiset pokat ois tarkoitettu naisille.



Oon myös hämmentänyt ihan ventovieraita kehaisemalla jotain kivaa juttua. Mun mielestä voi sanoa ihan ääneenkin jos samassa hississä matkaavalla tai hedelmäosastolla vieressä omppuja valkkaavalla on erityisen kaunis huivi tai hyvännäköinen laukku tms. Yks setä on ilmeisesti omaksunut saman metodin, kun tuli yks päivä kaupassa kehumaan mun asua. Odotin siinä helleräytyneenä ja ukkosilmasta lamautuneena iskää kaupasta lasittunut katse silmissä ja epäilemättä erityisen viehättävänä, kun joku vanhempi herrasmies muutti hiukan reittiään ja kaartoi ohi kehaisten mun "kaunista punaista asua". Olin niin öönä, että sain vaan äkistyä jonkun kiitoksen, mutta kyllä ryhti koheni kummasti ja katsekin oli taas hetken vähemmän depiili sen kommentin jälkeen. Ihana setä. ♥

Ykskin nainen kihersi kuin joku varhaisteini, kun ihastelin kaupassa kauniita kenkiään ja kysyin mistä on ne ostanut. Sain tietooni paitsi ostopaikan ja -hinnan, niin myös selvityksen siitä miten hyvät ovat, kun eivät edes vaivaisenluuta paina. Oon nykyään jotenkin niin epäsosiaalinen siihen verrattuna mitä joskus nuorempana olin, pitäis muistaa useammin aukaista suunsa, keskustella, kommentoida ja hymyillä niille ventovieraillekin. (Ja jos tulee taas joku kuukausien blogitauko, niin oon sitten jossain suljetulla, kun joku passittanut hoitoon selittämättömästä, epäsuomalaisesta hymyilystä...) Tossa yks ilta, kun käpyttelin ja nautin ihanasta kesäillasta, niin yks samoissa aikeissa vastaantullut täti pysäytti mut ja kertoi varsin laveasti ja säästelemättä mielipiteensä vallitsevista säistä. Täti oli ehkä hitusen hei-hei, mut tuli tosi hyvä mieli, että hän sai kuulijan, kun oli ilmeisen paljon asiaa niistä säistä. Eilen taas iltakäpyttelyllä laahustin yhden harrastustilan ohi ja tokan kerroksen ikkunoista näkyi jonkin sortin tanssitapahtuma. Taisi olla vähän etnisemmät jamit ja oli ihanan näköistä, kun ykskin äiti tanssahteli ikkunan edessä lapsi lantionmutkassaan. Yks herra sattui katsomaan ulos samaan aikaan, kun ihan hillitysti ja hienovaraisesti sinne kyyläsin ja oli sellanen hyvän mielen hetki, kun katseet kohtas ja molemmat hymyiltiin sille hienolle lauantaiselle ehtoolle. 




Uskon kehumiseen ja kommentointiin myös läheisimmissä ihmissuhteissa. Yhdellekin ystävälle kerron säännöllisesti miten tärkeä mulle on. Hänellä on käytössä se teot puhukoot puolestaan -metodi eikä juuri kommentoi mun sanallisia kiitoksia, mutta tuskin on niistä pahastunutkaan. Pitäisi vaan useammin muistaa kertoa rakkaille ja tärkeille miten rakkaita ja tärkeitä ovat ja miten hyvä mieli joistakin jutuista tulee. Vaikka se olisi itsestäänselvyys, voi sen silti sanoa ääneen. Niin töissä, vapaalla, lähikaupassa kuin kotonakin. 



sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kesäpesä

Terkut mun kesäolkkarista! (On tää makkarinakin joskus toiminut, kun on ehkä joskus saattanut hitusen ramasta ilta-auringosta nauttiessa.) Siis tää mun partsi, josta oon niiiiiin fiiliksissä ainakin tänään ja varmaan vielä huomennakin. Jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin aika nopsaan alkaa innostus rakoilla, kun täällä on niin hiton kuuma ja noi vehreät amppelit ja asetelmat muuttuneet ihan käkkäröiksi. Sanoinko just pari postausta sitten, etten tänä kesänä kanna vähiä eurojani Plantageniin, kun kasvit aina kärähtää mun pätsipartsilla... No, unohdetaan koko juttu jos tulin jotain semmosta horisseeksi, ehkä pääsin hiukan irti siellä tänään ja nyt on munkin partsilla kesä. ♥ Jos olosuhteet sois (partsilliset ja kukkarolliset), niin tää olis ihan sademetsä ja keidas ja kukkaniitty ja vaiks mitä, mut tälleen olosuhteiden uhrina piti tyytyä vähän hillitympään viherpeukalointiin. Kiva tästä kuiteskin tuli ja ihana kun on se ihan keponen määrä siitepölyä tampattu, imuroitu ja pesty veke. Sovitaanko kaikki lähimännyt ja muut pölisevät, että se loppu nyt ja mun partsille ei enää tarvi tuutata sitä kolmen sentin keltasta kerrosta. Kiitos.

Voi kun tässä on nyt illan viilettyä kiva olla, hyvin tarkenee ja kynttilät luo tunnelmaa. Viikko oli taas töiden puolesta melkoinen ja nyt on aikas zen-olo, kun saa tässä naputella, kuunnella musiikkia, hörppiä teetä ja fiilistellä alkavaa kesää. Jos jotain toivon tulevalle kesälle, niin itselleni kykyä elää enempi hetkessä ja nauttia siitä. Aika menee niin käsittämättömän nopeesti ja mulla on paha tapa vaan hukkua rutiineihin, muhia töissä ja jossain välissä todeta, että aijaa ja katos hitto, nythän onkin jo syyskuu, mihis se kesä meni. Toivottavasti nyt huomais olla vähän enempi messissä.

Oi että, nyt on kyllä niin ihanan raukea olo ja hyvä mieli. Toivotaan kuitenkin ettei tää partsi taas palvele makkarina, vähän turhankin tyynnyttävä toi kynttilänvalo. Ihan parhaita kyllä nää kesäillat, nytkin just täydellinen hämärtyvä hetki. Eilen tulin just käpyttelemästä näihin aikoihin ja oli aivan ihana ilta ja keli. Tällä kertaa jopa älysin ottaa hupullisen paidan enkä ollut kävelevä buffetpöytä ilmeisen verenhimoisille hyttysille. Pari iltaa sitten yks metsäisempi osuus oli aika tuskanen, oon varmaan ollut vinkee näky, sellanen kävelevä tuulimylly. Mut mikä etenavuosi nyt on? Ihan tolkuttomia lonkeroita tullut vastaan, eilen kaks ihan jättimäistä tyyppiä, joista toinen oli sisiliskon kokoinen. Sai oikein puntata, että sai hänet siirrettyä tapaturma-alttiilta pyörätieltä vähän rauhallisemmille luikertelumaille.

Jeps, eipä mulla muuta tähän hätään. Käyn hakemassa toisen kupin teetä ja jatkan alkavan kesän fiilistelyä. Tai sit oon kerrankin fiksu ja jatkan fiilistelyä sängystä käsin. Hmmm... 





PS Ei muuten kannata riisua samalla, kun raportoi puhelimitse huoltomiehelle rikkinäisestä hissistä just ennen suihkuunmenoa. Saattaa käydä niin, että siinä vaiheessa, kun oot jo valmis astumaan kylppäriin kysyy huoltomies lukiko siellä hississä jotain valmistajaa tai numeroa. Gnrh. Riisuminen on puhelimessa paljon näpsempää kuin pukeminen, testattu on.