Neljä ja puoli

Uh. Pitkähkö viikko, joka huipentui öbaut kahdeksan tunnin sähkökatkokseen kotikotona (ja siis suuressa osassa läntistä Turkua, ei paukahtanut vaan meillä). Ilta spekuloitu siskon kanssa josko vanhukset täytyy evakuoida tai ainakin käydä viemässä jotain lämmintä ruokaa/juomaa ja/tai kylmäkalleja jos sähköt ei vaikka palaudukaan ennen aamua. No, onneks ne sähköt sit vihdoin tuli takas. Osaa taas ehkä viis minuuttia arvostaa sitäkin itsestäänselvyyttä, onneks ei ollut ton viileempi keli tai ihan muu vuodenaika. Porukat tosin olleet järin moksiskaan, stressattiin varmaan siskon kanssa huomattavasti enempi.

Sähkön lisäks arvostaa taas omaa sohvaansa, oli jo vähän vieroitusoireita ton viikon tauon myötä. Hoitsuilin koko viikon kotikotona ja nyt halin omaa sohvaa ja vilttiä piiitkääästä aikaa. Lööv. Ton viikon aikana kyllä huomas miten kangistunut sitä on omiin kuvioihinsa. Töiden jälkeen kun rämpi kaupan kautta laittamaan ruokaa porukoille ja sitten tiuski ja äyski väsymystään niille ressuille ihan turhasta, niin osas kyllä arvostaa kaikkia, jotka pyörittää perhearkea ihan luonnikkaasti töiden ohella. Vanhuksetkin varmaan osas arvostaa mun loputtoman lyhyttä pinnaa ja ihan vaan hitusen ailahtelevia mielialoja, miettivät varmaan että joskohan mullekin vois napata jotain lääkitystä apteekkireissulla tai että eivätköhän pärjäis ihan fine ilman mun hersyvän sydämellistä apuakin... Miks sitä äyskähdystä tai puuskahdusta ei saa imastua takaisin ennen kuin se ehtii ulos asti, vaikka tietää katuvansa sitä heti, kun sen on päästänyt ilmoille? Ja miks niiden rakkaimpien niskaan täytyy kaataa kaikki pee? Miksei voi ummistaa silmäänsä joiltakin jutuilta ja päästää osaa toisesta korvasta ulos? Miks oma huolensa täytyy ilmaista äreytenä? Miksei 'depiili' ja 'ääliö' oo yleisesti hyväksyttyjä hellittelynimiä? Miks mun henkinen ikä on neljä ja puoli?

Onneks kummimussu tuli äitinsä kanssa käväisemään jossain välissä viikkoa, pääsin vähän purkamaan sitä uhmaikääni ja sain ajatukset muualle (= kummimussuun ♥). Kiittelinkin, että nostivat visiitillään meidän porukoiden elinajanodotetta huomattavasti... Yhden ystävän mies on pitkällä sairaslomalla ja just puhuttiin, että vaikka toinen on miten rakas, huonossa kunnossa ja urhea, niin jeesus, että osaa olla myös raskas. Ja sitten heti näin ajateltuaan potee huonoa omatuntoa, koska toinen on niin rakas, huonossa kunnossa ja urhea...

 

Kellään muulla ongelmia kuvien latauksen kanssa? En saanut edelliseenkään kuvaa ladattua koneelta ja tää kuva piti tuoda jotenkin ylivoimaisen vaikeesti verkkoalbumin kautta. Möh. Nojoo, ehkä koitan suunnata kohti makkaria pistettyäni vimpat voimani tohon kuvaprojektiin, hyviä öitä ja vielä parempaa huomenta kaikille!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan...

...sairasloma, mökkiviikonloppu, mun lempparivartalovoide... Oisin voinut lilliä mökillä taas ihan loputtomiin, kun mökkimoodiin perjantaina sujuvasti solahdin. Sunnuntain perusangstia ja ahdistusta sentään hillitsee aika roimasti, se että aamukammassa on jäljellä vaivaset viis piikkiä... .. . Oon vielä taktisesti buukannut ens viikon enempi vähempi täyteen yhtä ja toista eli en pysty vetäsemään mitään perinteistä 60 tunnin yritän epätoivoisesti jäädä lomalle -työviikkoa. Kjäh. 

Vähemmän kjäh on se, että oon ens viikon kahdestaan samassa huoneessa yhden turhan äänekkään kollegan kanssa. Hää on muuten jees, mutta hällä on melko raskas tapa lukea sähköpostejaan ja mutista jotain jatkuvasti puoliääneen. Ei niin paha, kun meitä on normit neljä jakamassa sitä melusaastetta, voi pyöritellä kahden muun kanssa sermien takana silmiään ja jättää ne mutinat noteeraamatta. Ei vaikuta ollenkaan niin tylyltä, jos ei kukaan meistä kolmesta reagoi niihin "Mitä tässäkin nyt on... siis voi että... mutinaa... mmm... ääni laskee niin hiljaiseksi ettei sitä voi kuulla... enää ei kuulu mitään... kunnes taas hetken päästä homma alkaa uudestaan" -raastavuuksiin, mutta kun ollaan kahdestaan huoneessa, niin tuntuu jotenkin tosi epäystävälliseltä päästää ne toisesta korvasta ohi vaikkei hää vissiin niin kauheesti siihen vastakaikua odota. Kai. 

Yleensä kahdestaan ollessa en kehtaa olla hiljaa vaan huikkaan sinne toiselle puolelle huonetta sermin taakse, että sanoitko jotain ja jään sitten ihan ääliönä kuuntelemaan hiljaisuutta. Hää on sitten jo niin keskittynyt siihen viestiin, jota alkoi ääneen lukemaan, ettei kuule mitään ympäriltään.  Toinen vaihtoehto on, että hää vastaa jotain, mutta niin hiljaa, ettei sitä muutaman metrin ja parin sermin taakse ja printterin hurinan yli kuule eli teen sen virheen, että nostan persiini penkistä ja lyllerrän hänen koppiinsa kurkkaamaan mistä oli kyse, vaikka tiedän 99,9 % varmasti ettei mistään, kun hää vaan mutisee itsekseen ja mä vaan yritän olla kohtelias. Hrngh. Ja tämän tiedostaen teen ton yhä uudestaan.

Jor, jos sitten siirtyis tonne makkarin puolelle, niin olis ees hiukan iisimpi toi huominen... Mut argh, pitääks huomenna laittaa jotain julkisiin tiloihin sopivaa päälle, oon valunut verskoissa ja pyjamahousuissa ja lörötopeissa viimiset puoltoista viikkoo... :/

Savagen ihanat tipuset täältä.

In process

Mähän en siis tossa viimeviestissä määritellyt, että minä sunnuntaina palaan asiaan. Ei kai sen nyt niin nuukaa onko kyseessä seuraava sunnuntai 27.5. vai ihan pikkasen myöhemmin 10.6. Eik?

Oli oikeesti tosi liikkistä huomata, että oli kaivattu ja olin jumantsui saanut yhden lukijankin lisää (tervetuloa!) - mun pitäis varmaan useemminkin pitää tahatonta ja suunnittelematonta blogihiljaisuutta, kun saa moista aktiivisuutta aikaan. Joo, nimenomaan tahatonta, ei ollut missään nimessä tarkoitus näin mykistyä, mutten vaan muka jotenkaan ehtinyt koneelle aiemmin. Ei siis etteikö olis ollut hinkua, mutta koitin olla viksu ja jättää koneen avaamatta iltamyöhällä ja silmät ristissä. Hitsi kun tän kanssa vois naputella partsilla (häikäisee niin ettei voi), oisin voinut tällä viikolla päivittää vaikka kahdesti / päivä, siinä määrin tiiviisti oon muhinut siellä illat. Muuten en ookaan kauheesti ehtinyt kotoa muhia, eka olin tosiaan reissussa (, josta lisää myöhemmin), sitten viime viikonlopun opiskelukamuja moikkaamassa Keski-Suomessa ja tän viikonlopun toipumassa perjantain maailmanparannuksesta porukoiden hoteissa. Hmmm, sit olin taas äsken ehkä tovin partsilla. ;D

Töissä jatkuu sama meno ja oli aika pysähdyttävää todeta, että kun näkee vanhoja kamuja harvemmin kuin kerran vuodessa, niin silti mulla ei tunnu olevan vuodesta toiseen muuta kerrottavaa kuin että oon tosi väsynyt ja stressaantunut. Toi asiantila ei valitettavasti muutu kuin paikkaa vaihtamalla (working on it!), joten oon nyt yrittänyt panostaa töiden ulkopuolisen elon laadukkuuteen ja mielekkyyteen. Silläpä oonkin kehrännyt ilta-auringossa partsilla kuin laiskin mahdollinen kissa, lukenut romskua ja syönyt jätskiä. Hengaillut porukoilla, ulkoillut ja nukkunut ihan hitosti (koskee vain sitä nukkumista, ulkoilu ollut melko maltillista). Tästä syystä se tänne naputtelukin on valitettavasti jäänyt, kun oon suosiolla mennyt nukkumaan toooosiii aikaisin (tai käytännössä mennyt seiskalta hetkeksi tirsoille ja herännyt aamukolmelta). Jotenkin tuntuu siltä, että koska työ vaatii multa liikaa, niin nyt en sitten todellakaan vaadi itseltäni mitään sen ulkopuolella. Ei sillä, että tossa olisi mitään varsinaisen uutta, oon maailman mukavuudenhaluisin ja laiskin ihminen ihan 24/7, mut nyt ajattelin olla sitä ilman sitä ainaista huonoa omatuntoa.

Nyt vaan lasken päiviä lomaan (33) ja yritän jotenkin saada hommaa parempaan balanssiin. En vaan halua olla näin loputtoman uupunut ja ottaa oikeesti pattiin, että mun iho (=psori) on huonommassa kunnossa kuin ikinä kiitos kaiken stressailun ja jatkuvan väsymyksen aiheuttaman itseni laiminlyönnin. Kauheesti hotsittaa noi T-paitakelit, kun kyynärpäät on ihan ruvella. Not. Ja menee vaikeeks se loputon laiskottelu, kun lonkat on niin rikki, että sattuu maata kyljellään. Joo joo, tää ei oo kuolemaks (paitsi ehkä sosiaaliseks kuolemaks) ja ihmisillä on ihan hirveesti kauheesti paljon kamalampia sairauksia, tiedän kyllä. Nyt vaan alkaa mun itsesäälimittari vetää punaselle ja ruikutan nyt näköjään jo tästäkin tänne(kin). Jiihaa.

Käsi ylös, kellä siis oli ikävä? :D Hmmm, ehkä tää mun self healing process on still in process... No, toivotaan että onnistun jossain välissä tekemään muutakin kuin ruikuttamaan, mut nyt oli näköjään tarjolla tätä. Nyt vaadin itseltäni poikkeuksellisesti jotain ja otan imurin kauniiseen käteen ja sitten hemmottelen itteeni oikein urakalla ja käyn lukemassa kaikki blogit - ihan ikuisuus viime päivityksestä silläkin saralla! Mur.

Aijuu, osui tossa yks merkkipäiväkin matkan varrelle, mut meni jotenkin ihan ohi. :( Mut jei silti, ONNEA mun vuos ja risat vanhalle blogille! :)