Just nyt, just niinku

Iski pitkästä aikaa mulle aikoinaan hyvinkin tyypillinen happi loppuu, antakaa tilaa -ahistus. Sitä ei ookaan hyvään aikaan näkynyt ja oon itsekin ollut hiljaa tyytyväinen tästä aikuistumisestani. Jos ne henkiset itkupotkuraivarit ei oo itsellekään ihan hulvattoman kivoja, niin tuskin lähipiirilläkään on ollut niitä ihan tolkuton ikävä. 

Ennen olin paperipussin tarpeessa (silleen kuvainnollisesti, vaiks ei kai siihen ihan konkreettisesta hengittelystäkään ois haittaa ollut) ihan alvariinsa, mutta nyt oon tainnut vanhuuttani laiskistua siinä määrin, etten ihan joka asiasta jaksa nykästä herneitä kitusiin, tyydyn vaan huokailemaan dramaattisesti. 

Nyt on vissiin tarpeeks vaiheikas työviikko takana, niin heijastelee vähän vapaa-ajallekin. (Piti ensin kirjoittaa, että tarpeeks pitkä työviikko, mut sehän oli kolmipäiväinen eli taitaa olla enempi kyse laadusta kuin määrästä.) Eilen iski siskon kanssa ostoksille autoillessa hirvee hapentarve ihan puskista ja illalla sama sessio uudestaan saunassa. Oli osittain ihan konkreettista happikatoa, autossa oli aika lämmin ja saunassa kaipasin vaan koko ajan järveen, mutta suurin ahistus tais kyllä olla henkistä laatua. Saunassa ahisti, kun sinne oli mentävä, koska se varta vasten oli lämmitetty. Mulla on oikeesti joku isompikin issue mitä tulee omaehtoiseen toimimiseen. Ei ois ihan hirveesti hotsittanut se sauna, joten sitten kun sinne kuitenkin oli mentävä, niin happi loppui, rintaa puristi ja keuhkoja pakotti. Mun kroppa ei näemmä kestä kompromisseja. Tosi tervettä. Onneks siskolla oli pelisilmä kohillaan ja antoi mulle ihanasti tilaa, eka saunottiin hiljaisuudessa ja sit sain istua rantalepikossa ihan rauhassa just niin pitkään kuin oli tarpeen. Rakas on hän, raskas olin mää.

Mulla oli aikoinaan välillä aika pitkääkin paussia mökkeilystä, kun ahisti se ettei täältä pääse omaehtoisesti tarvittaessa pois. Kavereiden mökeille en ees vuorokautta pidemmäksi aikaa suostu ja 23 h risteily on ihan kapasiteetin rajoilla. Oon sen verran antisosiaalinen tapaus, että välillä vaan pitää saada olla yksin ja jos se tarve iskee mökillä tms. mistä ei pääse pois, niin sitten a h i s t a a. Kovasti. Kunnon ihmisvihaajana esim. kuljen aamuisin myöhäisemmällä ja reitiltään hankalammalla bussilla, koska siinä a) on vähemmän ihmisiä ja b) siinä ei kulje työkamuja, joiden kanssa pitäisi rupatella jotain joutavaa vain sen takia, että ollaan osuttu samaan bussiin. Mulla on siis tosi kivat työkamut, joiden kanssa kyllä mieluusti vuorovaikutan töissä, se bussichitchat heti aamusta on vaan pahinta mitä tiedän.

Eilen sitten otin niskalenkin siitä ahistuksesta istumalla rantakoivun alla sateensuojassa tarpeeks pitkään (= niin pitkään, kun kylpytakissa tarkeni tossa toukokuun +10 C tropiikissa), lepuutin vaan silmiä järvellä ja ihastelin harmaan eri sävyjä. Oli ihan äärettömän rentouttavaa, terapeuttista ja hypnoottista kuunnella siinä koivun alla sateen ropinaa, seurata miten pisaroiden renkaat laajenivat vedessä, taivaanranta ui sumussa ja lokit kaartelivat ihan äänettömästi laiturin yli. Takaraivossa toki jyskytti se fakta, että olisi pitänyt olla laittamassa apetta muulle seurueelle, mutta kyllä sekin siihen ropinaan sitten hiljalleen vaimeni. 

Nyt pitäis selkeesti taas mennä jonnekin omaan rauhaan samoilemaan, aamu on alkanut hampaita ja pinnaa kiristellen ja nyt vaan odotan että pääsen täältä mökiltä pois. Oon ilmeisen huono kaikissa velvollisuuksissa ja sitoumuksissa, tekis vaan mieli lähteä loputtoman pitkälle käpyttelylenkille, mutten voi, koska pian alkaa taas kokkaushuki. Mun sisälläni asuva 4-vee kiskasee tässä vaiheessa ne itkupotkuraivarit ja heittäytyy mahalleen hakkaamaan nyrkeillä lattiaa, koska ei voi just nyt tehdä just niinku haluaa. 

Onkohan olemassa mitään Selätä sisäinen uhmaikäisesi -eheytymiskursseja? Jos, niin mut vois buukata siihen intensiiviversioon. Tiedostan kyllä koko ajan, että on tosi itsekästä kiskasta ihan normirutiineista ja minimaalisista velvollisuuksista hernemaissipaprikat poskionteloon asti, mutta kun a h i s t a a, ja se ei ainakaan toistaiseks oo ollut järjellä kontrolloitavissa. Se happikato on hirveä tunne, tuntuu ettei vaan saa ilmaa, että aivot kiehuu yli ja pitäisi vaan sukeltaa siihen hyytävään järveen ihan loputtomiin. Tuokaa mulle kellukkeet.