Oikeesti äärellä

Jos päivän kohokohdat oli homeisen tuorepastan reklamointi ja kynsien lakkaus, niin saaks silti blogata? Oon miljoonatta päivää ihan itekseni ja alkaa hiukan noi seinät huojumaan. Ensin peruuttelin kaikki menot, kun oli kiirettä töissä. Sitten peruuttelin kaikki menot, kun olin ihan koomassa ja vaan nukahtelin sohvalle. Sitten iski tää flunssa ja taas piti peruutella. Mä en oo niin hyvää seuraa, että jaksaisin itteeni ihan loputtomiin ja tää sairasloma oli jo totaalinen antikliimaksi, olin jo ihan yltiöhersyvä Siwan kassalle tänään ja eilen yritin rupatella hammaslääkäriä varatessani sen varaustyypin kanssa enemmänkin. Missä on kaikki puhelinmyyjät ja Jehovan todistajat silloin, kun niitä tarvitaan?

No ei vaan, on tässä hengailussa ollut puolensakin, tänään oli jotenkin niin seesteinen olo, kun kävin ulkoiluttamassa tätä lenssua. Oli (/on) sellanen hetkellinen kaikki järjestyy -fiilis, tosi hyvä mieli ja olo. Okei, olo enempi henkisesti, kun fyysisesti meinas nessut loppua kesken reissun, mut kuiteskii. Tuli jotenkin vahva luotto siihen, että kyllä kaikki hoituu parhain päin. 

Mun flunssa ei kylläkään tainnut ihan tolkuttomasti tykätä siitä ulkoilusta, nyt olo on taas vähemmän häävi. Tai sit se on vaan toi lähestyvä työaamu, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, oli eilen niin ihana mennä nukkumaan, kun ei ollut kello soimassa. Toki siis heräsin puol kasilta, kun ois saanut nukkua, mut kiva ettei joutunut havahtumaan kellonsoittoon. Oli kyllä huomattavasti parempi olo päivällä, tuli vissiin vähän ahnehdittua sitä raitista ilmaa. Eilen nautin siitä ihan vaan partsilla, oli ihan hitsin lämmin ja niin ihana hörppiä kahvia ja selata rästiin jääneet naistenlehdet parin kuukauden ajalta. 

Muuten oon vaan kuunnellut ripiitilla Noisettesia (tässä biisissä on ihana alku, ollapa ton leidin ääni), katsonut jopa oman kiintiöni yli hömppää Viaplaystä, onnistunut jotenkin liikuttamaan suunnilleen jokaista tavaraa tässä kämpässä onnistumatta kuitenkaan laittamaan niitä takaisin paikoilleen ja tuumiskellut yhtä sun toista. Keksin mä vihdoin itselleni jonkin sortin unelmankin. Mua on aina vähän jotenkin rassannut se, ettei mulla oikeen oo mitään sellasta suurta haavetta, sellasta sit joskus kun ja kaikki likoon tän edestä -juttua. Tai rassannut aina sillon, kun oon muistanut ettei mulla oo sellasta. Mut nyt mulla vois vaikka olla. Ei nyt ehkä hillittömän rumpujen päristyksen arvoista, mut tajusin edellisviikonloppuna kuunnellessani pitkästä aikaa aaltojen kohinaa, että hitto kun on ollut ikävä sitä ääntä. Oli kuin ois kotiinsa tullut. Päätin, että joskus vielä asun veden äärellä. Silleen oikeesti äärellä, eikä kahden bussin päässä äärellä. Siihen asti kuuntelen sitä Pharrellin biisiä, jossa on aaltojen kohinaa minuutin verran välissä.