Kun mikään ei riitä

Noni, nysse on taas lukenut lehtiä... Ja taas sitä Kodin kuvalehteä. Tuli vastaan artikkeli riittämättömyydestä ja siinä pari kohtaa osui ja upposi.

"Riittämättömyys on olotila, joka sisältää pelkoa ja häpeää. Pelkoa siitä, ettei elämä kanna, ja häpeää siitä, ettei ole riittävän hyvä, kiltti, viisas tai pätevä ansaitakseen toisten ihmisten hyväksyntää, kiteyttää työyhteisövalmentaja Jutta Saanila."

Meillä on sellainen kiva (ja varmasti valitettavan tyypillinen) yrityskulttuuri, jossa palaute tulee yleensä vain negatiivisessa muodossa. Hiljaisuuden on oppinut tulkitsemaan hyväksi asiaksi, kehityskeskustelu on täysin tuntematon käsite ja hyvin tehdystä työstä kielii vain kasvanut vastuu ja työmäärä. Kiittäminen tai ylipäätänsä rakentava palaute on tosiaan olematonta tai jos moista joskus sattuu tulemaan, tulee se määrästä eikä laadusta. Oli aika korvaamaton se häkeltynyt ilme pomon kasvoilla, kun asiakas kerran toi allekirjoittaneelle kiitoskukat hyvin tehdystä työstä yhteen palaveriin. Tai kun kollega erikseen lähetti kiitokset onnistuneesta projektista sähköpostitse ja pomokin oli kopsuna. Kiva, että tuli kiitos kollegalta, pomolta en sitä koskaan kuullut, kuten en ylipäätänsä mitään kommenttia ko. viestiin.

"Riittämättömyyttä potevat tunnolliset, jotka haluavat tehdä viimeisen päälle kunnolla kaiken, mihin ryhtyvät. Se kummittelee niille, jotka arvostavat menestystä ja asemaa: heidän elämänsä tuntuu täydeltä vain niinä hetkinä, kun he saavat tunnustusta."

Riittämättömyys varmasti kumpuaa ihmisestä itsestään, mutta kiittämätön ympäristö ruokkii tuota tunnetta ja ihmisestä tulee itsensä lisäksi myös olosuhteiden uhri. Jos ei edes ajatella ihmistä itseään, niin kannattaisi pomon (myös muiden kuin omani) sen verran käytellä pelisilmää, että pienellä kiitoksella saisi edes parempia tuloksia aikaan, jos ei henkilön hyvinvointi niin väliksi olekaan. Itse pyrin jakamaan saadun kiitoksen heti kaikille asianosaisille ja yritän muistaa kiittää aina kun se aiheellista on. Kun tietää miten hyvä mieli kiitoksesta itselle tulee, on sitä mukava jakaa muillekin. Eikähän se välitön positiivinen vaikutuskaan ole pahitteeksi, nousee työtehot kiitoksen saaneilla ihan silmissä. Toki tämäkin voi kääntyä itseään vastaan ja olenkin kuullut, että selän takana muutama on sitä mieltä, että kykyni tulla joidenkin hieman haastavampien persoonien kanssa toimeen johtuu siitä, että osaan olla mielin kielin ja nuoleskella istumalihaksia. No, ihan vilpittömästi palautteen aina annan, olkoon sitten mielistelyä jonkun mielestä, itse puhun mieluummin sosiaalisesta älystä ja siitä pelisilmästä.

"Oikeastaan on vain kaksi ihmistyyppiä, jotka eivät ainakaan tunnusta itsessään riittämättömyyttä. Tekemiseen suuntautunut suorittaja ja valtaa ja haasteita hakeva vaikuttaja ovat tyyppejä, jotka vilpittömästi kokevat olevansa ehtymättömän vahvoja. - Kuinka ollakaan, juuri heille tekisi hyvää tutustua piileviin riittämättömyyden tunteisiinsa. Tuntuu helpottavalta huomata, että minäkin voin ja saan olla heikko ja tarvitseva, Saanila toteaa."

Yksi ystävä kerran sanoi, etten ole antanut hänen olla heikko. Asia tuli esille vähemmän rakentavassa keskustelussa, joka ainakin toistaiseksi on jäänyt hänen kanssaan viimeiseksi, mutta lause on jäänyt vaivaamaan. En ymmärtänyt toteamusta (/syytöstä) silloin, enkä ehkä ole ihan sinut sen kanssa vieläkään. Jos itse sorrun turhan usein siihen, etten anna itselleni lupaa olla heikko, niin suljenko sen mahdollisuuden myös läheisiltäni? Jumantsui, sehän vaikuttaa lupaavalta. Olen pyöritellyt ystävyyttämme mielessäni ko. kantilta sittemmin uudestaan ja uudestaan, miettinyt erilaisia tilanteita, keskusteluita ja tunteita ja yrittänyt löytää ne hetket, jolloin olen evännyt toiselta mahdollisuuden heikkouteen ja haavoittuvuuteen. En vieläkään ole aivan jäljillä ja paikoitellen ehkä totaalisen hakoteillä, mutta valitettavasti joudun ehkä hyväksymään sen ajatuksen, että näin on saattanut käydä. Täysin tiedostamattomasti ja tahattomasti, mutta kuitenkin. Se ei ole hyvä tunne. Se riittämättömyys ystävyydessä ja ystävänä. Siinäkin.

"Riittämättömyydestä tulee ongelma, jos sen antamaa varoitussignaalia ei kuuntele vaan päästää tunteen isännöimään. Silloin ihminen vaan jatkaa puurtamista jaksamisen äärirajoilla ja palaa loppuun."

Ensin oli syyllinen olo jos lähti kotiin jo neljältä, sen työsopimukseen kirjatun tuntimäärän jälkeen. Sitten kello kuusikaan ei ollut tarpeeksi. Vaan kymmenen tuntia? Olisi varmaan pitänyt jäädä ainakin seiskaan, olisin saanut tehtyä vielä senkin. Ja sen. Yhtäkkiä shoppailin jatkuvasti Teboililla, koska ruokakaupat eivät kotiin tullessa enää olleet auki, tein töitä ja ratkoin kriisejä kaiket yöt unissani (sen mitä sain nukuttua) ja purskahdin itkuun Ystävistä parhaimman varovasti ehdottaessa, että saatan tehdä hiukan liikaa töitä. Miten se voi kritisoida? Se ei voi ymmärtää millaista se on. Kun mikään ei riitä.

"- Kun alat tajuta, ettet sinä eikä mikään muukaan maailmassa tule koskaan valmiksi, olet jo tiellä irti liiasta riittämättömyydestä, Jutta Saanila lupaa."

Oman riittämättömyyden kanssa riittää vielä painiskelemista ja takapakkeja on varmasti edessä vielä monta. Nykyään kuitenkin onneksi pääsääntöisesti teen ostokset ihan ruokakaupasta ja toisinaan pidän jopa kahvitauonkin. Ystävyydessä ja ihmissuhteissa ylipäätään olen hieman varuillani ja itsetutkiskelen ja kuulostelen käytöstäni paikoitellen ehkä liikaakin, peläten olevani sokea omille odotuksilleni toisia kohtaan. Toivottavasti saan vielä joskus valjastettua sen pelisilmän käyttöön tässäkin asiassa.


"- Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös sen, että muut ovat yhtä keskeneräisiä. Riittämättömyydestä ei pääse täysin eroon, mutta ainakin voi oppia elämään rennosti epätäydellisyyden keskellä, tässä hetkessä."


Artikkelia ei vielä näkynyt Kodin kuvalehden sivuilla, mutta löytynee myöhemmin kokonaisuudessaan täältä. (18/2012 / Kun mikään ei riitä / Tuija Hirvasnoro.)

Edit 14.10.2012: Artikkeli löytyy kokonaisuudessaan täältä. Kiitokset Jutta Saanilalle linkkivinkistä ja mieltä lämmittävästä palautteesta!

Cin cin

Yhy. Siirryttiin sitten syyskuulle. Allekirjoittanut suoritti sen vallankin mukavissa merkeissä, mm. ja esim.:

- Viettäen rakkaan ystävän synttäreitä välillä melkein pakahtuen onnesta toisen puolesta. ♥ Kun toisen niskaan on lapattu peetä oikein urakalla, on aika hitsin hienoa nähdä miten toinen nauraa onnellisena rakkaimpiensa keskellä. Siitä hyvästä voi sitten itse tirauttaa kyyneleen tai pari.

- Käyden Helsingissä fiilistelemässä työreissun verran, ajatellen taas, että ehkä toivottavasti vielä joskus.

- Vaihtamalla toimenkuvaa. Oon tästä äärimmäisen onnessani ja toivon, että uusi toimenkuva säilyy kaavaillunlaisena edes hetken, meillä näiden on tapana hieman elää... En muista milloin viimeksi ollut suorastaan innoissani aamulla töihin mennessä. Mikä ei siis kuitenkaan tarkoita, että pääsisin sinne ajoissa...

- Nauttien rakkaiden seurasta mökillä. Syksyinen mökki on kyllä parasta. Ja niin on rakkaatkin.

- Liikuttuen yhdestä sun toisestakin jutusta. Mulla on varmaan joku hormonihäiriö. Tai joku tukkeutuneen kyynelkanavan vastakohta. Tai jotain. Mut joku raja. Jooko.

- Vesittämällä vuorokausirytminsä entistä, jos mahdollista, perusteellisemmin.

- Kuuntelemalla loputtomiin ja uudestaan ja uudestaan ja totaalisen kyllästymättä The xx:ää. Löysin (joo, mulla on ollut joku aukko sivistyksessä) ton just ennen lomia ja muuta en oo tainnut sittemmin kuunnella. Miten pilataan hyvä bändi? Näin. :D

- Hurmaantumalla lähialueen pihamarkkinoiden hyvästä fiiliksestä. Ja siitä lähialueesta. Oih.

- Nauramalla paljon. Tosi paljon. :)

Ei ollenkaan huonosti korkattu syyskuu siis. Nyt otan toisen lasillisen korkatusta kuoharista ja kippistän kaikelle kivalle. Cin cin!

Photo August / Hole

Lienee jonkun sisäänkäynti tai hätäpoistumistie...

Tjooo, elokuun kuvahaasteessa menossa yhdeksästoista päivä ja mulla kolmas kuva... :D Onnistumisprosentti on jälleen huikea, mutta jos tällä pehmeellä laskulla vaiks saisi jotain postaustakin aikaiseksi vielä tänään... :)

Ugh

Guaaaah... Räpsähti sitten toi vimonen lomaviikko käyntiin. En ota tätä kovin hyvin. ;D On taas ollut turhan paljon aikaa tuumailla mikä olis tärkeintä ja toi kyseinen työ ei keiku ihan listan kärjessä... Mut joo, en jaksa (taaaaaas) marista siitä, maristaan siis jostain muusta. :)

Lueskelin mökillä siskon Kodin kuvalehteä, jota oon aina pitänyt ei ihan niin mun -lehtenä, aatellut vaan etten oo (vielä) tarpeeks pullantuoksuinen tälle lehdelle. No, mökkilaiturilla toi on kyllä iskenyt kumman hyvin, oon näemmä tuominnut ko. julkaisun turhan hätäisesti. Tai sitten musta on vaan tullut vanha. Siis vielä vanhempi. Ehkä nyt on saavutettu joku lakipiste, josta mä livun Kodin kuvalehteä lueskellen salakavalasti kohti ET-lehteä. Mulla on jo maku (siis makuaisti) muuttunut jotenkin oudosti, mulla on joku ihme kookosbuumi (en oo aikaisemmin pitänyt kookoksesta) ja mustaviinimarjakin on tehnyt paluun vuosien jälkeen, tarpeeks monta vuotta ilmeisesti kulunut siitä, kun lapsena sitä tuli korvista, kun kaikki mehut oli aina omien puskien herukoista. Ja yhtenä vanhuusoireena näemmä tullut tää taipumus jaaritella ja eksyä aiheesta...

Mutta siitä Kodin kuvalehdestä... Niissä (selailin useammankin numeron) oli montakin hyvää juttua, näin lomalla se lukijoiden oma palstakin, missä esittelivät puutarhatonttujaan meni ihan täydestä. Joo, mä oon vanha. :D Mutta se mikä erityisesti iski oli ton lehden sellainen mutkaton elämänläheisyys ja se, että jokaisessa numerossa oli kivasti taviksia eikä pelkkiä juttuja julkkisten jääkaapin, käsilaukun tai pään sisällöstä. Yks juttu jäi erityisesti mietityttämään. Suorat sanat! -palstalla (okei, vähän nää vois miettiä noiden palstojen yms. nimiä... :)) haastateltiin vapaaksi kirjailijaksi jättäytynyttä psykologi Hannele Törröstä*, joka puhuu nalkuttamisen periytymisestä ja siitä miten me naiset ei oikein osata nauttia ja vaan olla (okei, selkeestikään ei mulla ihan akuutti ongelma *bloggaa sängystä, krhm*).

"Muistan, kuinka minua otti päähän, kun pikkupoikani ja ex-mieheni lojuivat sohvalla. Tajusin, että minua pännii vain siksi, että lepääminen on minulle itselleni vaikeaa."

Törrönen myös kertoo kasvattaneensa poikansa antamalla näiden leikkiä.

"Paljon leikkiä, vähän telkkaria, ei harrastuksia. Kaikki kolme päätyivät taideyliopistoihin, joten leikkivät he vieläkin. Järkyttävintä ajassamme on se, miten rauhatonta lasten elämä on. Lapsuus hujahtaa matkalla harrastuksiin. Nykylapset muistavat lapsuudestaan vain vanhempien niskan auton takapenkiltä."

En sano että kannattaisin mitään nollatoleranssia harrastusten suhteen, mutta tossa on kyllä vinha perä. Olen pakotettu (on se välillä aika pakkopullaa) seuraamaan kollegan useamman kerran päivässä jälkikasvun kanssa käytäviä "mitä teit, mitä söit, onko läksyt tehty, mitä tuli kokeista, mitä meinaat nyt tehdä, minne, miksi, kenen kanssa, täkä, täkä, täkä" -keskusteluja ja tuntuu että niiden lasten elämä on niin ohjelmoitua, että vessassakin täytyy varmaan käydä tietyn aikataulun mukaan. Kumpikin ala-asteikäinen lapsi harrastaa useampaa lajia yhteensä öbaut 15-20 tuntia viikossa + viikonloppujen pelit päälle. Jokaisessa lajissa pitäisi olla paras ja koulumenestyksen kiitettävää, joka aineessa, tottakai. Käy kyllä surku niitä poikia, ainakin sivusta seuraavalle (en siis toki voi tietää miten kokevat tilanteen todellisuudessa) toi vaikuttaa kauhean rankalta ja lapsuuden ilo ja huolettomat leikit tuntuvat olevan aika vähissä, kun kaikki on pelkkää suorittamista. No, heistä varmaan kasvaa tulevaisuuden johtajia ja huippu-urheilijoita, mutta oma ajatus ainakin on pitää omat lapset, jos moisia suodaan, lapsina mahdollisimman pitkään. Aikuisena ehtii sitten kyllä suorittaa senkin edestä. Ugh, suuri kasvatusasiantuntija on puhunut.

Mjoo... Mulla se lepäily ja nautiskelu ei tosiaan oo ongelma... Koitan nyt siirtyä siitä lepäilystä kohti nautiskelua ja suuntaan jokirantaan nauttimaan jonkun herkkukahvin ja lepuuttamaan silmää jokimaisemissa. Sanokaa jooko tolle Esterille, että sen ei oo ihan pakko tulla tällä kertaa mukaan...

*Törrösen jutun voi lukea kokonaisuudessaan täältä. (Auttaa muuten jos ottaa siitä hausta näköjään oletuksena olevan reseptihaun palluran pois... ;D)

Photo August / One

Kuva, ööö, elokuussa

Noni katos, mähän onnistuin jo myöhästymään tästä... Jos oltais Twitterissä, niin sanoisin että #fail, mut kun ei olla, niin sanon vaikka että lol. :D Bongasin Tiinan blogista elokuun kuvahaasteen ja aattelin, että voisin vaikka ottaa osaa, jos se taas pikkasen tois ryhtiä tähän blogitouhuun. Ymmm, lupaavastihan tää käynnistyi, kun ollaan jo tokan päivän puolella ja mää täällä yritän tarjoilla ekan päivän aihetta. Aihe vaan osui niin hyvin, että oli pakko pistää tää ilmoille vaikka tuleekin viiveellä:

Outside.

Oli aika komeet näkymät illalla hiukan ennen kymppiä. Välillä satoi ihan täysillä ja sitten olikin ihan kellertävä valo, joka sai koko pihan näyttämään vanhan valokuvan maisemalta. Komea kaari meni yli järven ja kuukin yritti päästä samalle kartalle. Ensin tuijoteltiin sateenkaaren siltaa ja sitten kuun samanmoista. Ei huono.

Mut tosiaan, elokuun kuvahaaste löytyy alta ja messissä ollaan perinteisen sitoutumattomasti eli kattoos ny josko tää kuu olis parempi kuin toukokuun vastaava, jolloin sain hurjat kaks kuvaa aikaiseksi. Säälittävää, ai nou. :D

It's alive!

Mjaaah... Kauheen kiireinen loma ollut, kun ei ehdi ees tänne naputella... Niin hirvee hoppu ollut kääntää kylkeä mökin aurinkotuolissa, ettei kertakaikkiaan oo pystynyt tänne siitä raportoimaan... Lomalla siis oltu ilmeisen kirjaimellisesti, puolet takana ja mun lasi niin on puoliks tyhjä... ;D

No, ei ehkä oo kauhee menetys, että ootte säästyneet niiltä hmmm, meniskö laiturille vai lökötuoliin - ja grillaisko itteään vai pekonia (same difference) -pohdinnoilta, viime viikko oli just noin hektinen... Sitä ennen olin muutaman päivän Helsingissä YP:n riesana, siitä ehkä sana tai kaksi myöhemmin jos ikinä saan kuvat puhelimesta koneelle. Sehän tässä on vähän tökkinytkin, kun unohdin sen piuhan kotiin enkä jaksanut mökillä lähetellä kuvia yksitellen sähköpostiin - lopputulos: ei voi postata jos ei oo kuvia. :D

Toinen bloggailua rajaava tekijä on ollut toi mun totaalikoukuttuminen Twitteriin. Tsiisös, että sinne voi jumahtaa! :D Tein tilin jo muutama kuukausi (?) sitten, mutta nyt vasta innostuin enemmän ja toki tässä lomalla on ollut aikaa siellä roikkuakin eri tavalla kuin töissä. Hitsi, että siellä on mahtavia tyyppejä, joiden kiteyttämistaitoja voi vaan kadehtia. Mulla enemmän on, no, enemmän eli se pähkinänkuoreen puristaminen on työn ja tuskan takana. Toisilta se onnistuu hienosti ja välillä saa repeillä niin totaalisesti, että se on melko kiusallista julkisella paikalla / mökillä muiden nukkuessa. Mii laik ö lot! (Tuu matz, meipipeipi... ;D)

Nyt pikapiipahduksella Turussa, piti vähän pyykätä ja tulla tsekkaamaan ettei noi huonekasvit totaalisesti nääkähdä. Parvekerehut vein jo evakkoon mökille, ois ollut pelkät kuivakukka-asetelmat vastassa jos oisin ne tänne jättänyt. En nyt ollenkaan fiilaa tätä Turkua, en ois millään halunnut lähteä mökiltä ja enkä oo juur ilmoillut, että oon maisemissa. Ilmeisesti toi mun virtuaalielo on sen verran aktiivista, etten tähän hätään kaipaa kontakteja irl. Hmmm, sehän kuulosti terveeltä. :DD En vaan jotenkaan nyt halua valua täällä Turussa, niin ihanaa todellisuuspakoa toi mökkeily, kun päivät vaan menee ihanassa sumussa (joo, oon mä sitä sangriaa välillä hörppinyt, mut en nyt tarkoita sellaista sumua) ja välillä saa ihan tosissaan miettiä onko nyt lauantai vai sunnuntai. Löööv. 

Piti parinkin kamun kanssa järkkäillä jotain lomakuvioita, mut nyt ajatuskin asian lukkoon lyömisestä ahdistaa. Ei siis mitään kamuja vastaan, mutten jotenkaan halua sitoa itteeni mihinkään "ens torstaiksi", jolloin mökiltä on tultava halusi tai ei ja oli sää mikä tahansa. Tää on varmaan sitä mun sitoutumiskammoa tai sit vaan pohjatonta itsekkyyttä tehdä vaan niitä juttuja, jotka just sillä hetkellä kiinnostaa ja just silloin, kun siltä tuntuu. ... Sitoutumiskammo kuulostaa kivammalta. 

Tuli muutenkin jotenkin ihan kumma olo kun tuli tänne kämpille. Jos nyt en mökilläkään oo mikään ihan tehopakkaus (hirn, toivottavasti siskolla ei oo mitään suussa tätä lukiessa, tulee vielä Pepsi Maxit näppikselle), niin täällä hyydyin eilen ihan totaalisesti. Oli taas ihan ylivoimaista punnertaa tästä sohvalta, väsytti ihan sairaasti ja aamulla posotin vaatimattomat viis tuntia pommiin. Meni vaan sellaset kaikennielevät uupumuksen aallot yli, kun yritin sängyssä räpeltää huomen-twiittiä (sanoinko jo, että oon koukussa), heräilin vaan toistuvasti puhelin kourassa, mutten saanut pidettyä silmiä tarpeeks pitkään auki. Mökillä ei moista ongelmaa, en mä nyt mikään peipponen oo aamuisin, mut kuitenkin suht tajuissani. Vasta tollasen pidemmän mökkijakson jälkeen tajusin, että mulla on tosiaan täällä kaupungissa aika eri fiilis. Ehkä mä asun jossain homekämpässä?

Njöö, nyt on pakko ryhtyä raivaamaan tätä kämppää ennen kuin homehtuu kirjaimellisesti. Lähdin hitusen kiireellä sinne Hkiin ja sitten vaihdoin lennossa mökille, niin tää on kuin pommin jäljiltä. Nyt joku tehoputsaus päälle ja sit takaisin sumuilemaan mökille, kokeillaan saada jotain kuulumisia aikaseks taas lähihetkinä!