Kun mikään ei riitä

Noni, nysse on taas lukenut lehtiä... Ja taas sitä Kodin kuvalehteä. Tuli vastaan artikkeli riittämättömyydestä ja siinä pari kohtaa osui ja upposi.

"Riittämättömyys on olotila, joka sisältää pelkoa ja häpeää. Pelkoa siitä, ettei elämä kanna, ja häpeää siitä, ettei ole riittävän hyvä, kiltti, viisas tai pätevä ansaitakseen toisten ihmisten hyväksyntää, kiteyttää työyhteisövalmentaja Jutta Saanila."

Meillä on sellainen kiva (ja varmasti valitettavan tyypillinen) yrityskulttuuri, jossa palaute tulee yleensä vain negatiivisessa muodossa. Hiljaisuuden on oppinut tulkitsemaan hyväksi asiaksi, kehityskeskustelu on täysin tuntematon käsite ja hyvin tehdystä työstä kielii vain kasvanut vastuu ja työmäärä. Kiittäminen tai ylipäätänsä rakentava palaute on tosiaan olematonta tai jos moista joskus sattuu tulemaan, tulee se määrästä eikä laadusta. Oli aika korvaamaton se häkeltynyt ilme pomon kasvoilla, kun asiakas kerran toi allekirjoittaneelle kiitoskukat hyvin tehdystä työstä yhteen palaveriin. Tai kun kollega erikseen lähetti kiitokset onnistuneesta projektista sähköpostitse ja pomokin oli kopsuna. Kiva, että tuli kiitos kollegalta, pomolta en sitä koskaan kuullut, kuten en ylipäätänsä mitään kommenttia ko. viestiin.

"Riittämättömyyttä potevat tunnolliset, jotka haluavat tehdä viimeisen päälle kunnolla kaiken, mihin ryhtyvät. Se kummittelee niille, jotka arvostavat menestystä ja asemaa: heidän elämänsä tuntuu täydeltä vain niinä hetkinä, kun he saavat tunnustusta."

Riittämättömyys varmasti kumpuaa ihmisestä itsestään, mutta kiittämätön ympäristö ruokkii tuota tunnetta ja ihmisestä tulee itsensä lisäksi myös olosuhteiden uhri. Jos ei edes ajatella ihmistä itseään, niin kannattaisi pomon (myös muiden kuin omani) sen verran käytellä pelisilmää, että pienellä kiitoksella saisi edes parempia tuloksia aikaan, jos ei henkilön hyvinvointi niin väliksi olekaan. Itse pyrin jakamaan saadun kiitoksen heti kaikille asianosaisille ja yritän muistaa kiittää aina kun se aiheellista on. Kun tietää miten hyvä mieli kiitoksesta itselle tulee, on sitä mukava jakaa muillekin. Eikähän se välitön positiivinen vaikutuskaan ole pahitteeksi, nousee työtehot kiitoksen saaneilla ihan silmissä. Toki tämäkin voi kääntyä itseään vastaan ja olenkin kuullut, että selän takana muutama on sitä mieltä, että kykyni tulla joidenkin hieman haastavampien persoonien kanssa toimeen johtuu siitä, että osaan olla mielin kielin ja nuoleskella istumalihaksia. No, ihan vilpittömästi palautteen aina annan, olkoon sitten mielistelyä jonkun mielestä, itse puhun mieluummin sosiaalisesta älystä ja siitä pelisilmästä.

"Oikeastaan on vain kaksi ihmistyyppiä, jotka eivät ainakaan tunnusta itsessään riittämättömyyttä. Tekemiseen suuntautunut suorittaja ja valtaa ja haasteita hakeva vaikuttaja ovat tyyppejä, jotka vilpittömästi kokevat olevansa ehtymättömän vahvoja. - Kuinka ollakaan, juuri heille tekisi hyvää tutustua piileviin riittämättömyyden tunteisiinsa. Tuntuu helpottavalta huomata, että minäkin voin ja saan olla heikko ja tarvitseva, Saanila toteaa."

Yksi ystävä kerran sanoi, etten ole antanut hänen olla heikko. Asia tuli esille vähemmän rakentavassa keskustelussa, joka ainakin toistaiseksi on jäänyt hänen kanssaan viimeiseksi, mutta lause on jäänyt vaivaamaan. En ymmärtänyt toteamusta (/syytöstä) silloin, enkä ehkä ole ihan sinut sen kanssa vieläkään. Jos itse sorrun turhan usein siihen, etten anna itselleni lupaa olla heikko, niin suljenko sen mahdollisuuden myös läheisiltäni? Jumantsui, sehän vaikuttaa lupaavalta. Olen pyöritellyt ystävyyttämme mielessäni ko. kantilta sittemmin uudestaan ja uudestaan, miettinyt erilaisia tilanteita, keskusteluita ja tunteita ja yrittänyt löytää ne hetket, jolloin olen evännyt toiselta mahdollisuuden heikkouteen ja haavoittuvuuteen. En vieläkään ole aivan jäljillä ja paikoitellen ehkä totaalisen hakoteillä, mutta valitettavasti joudun ehkä hyväksymään sen ajatuksen, että näin on saattanut käydä. Täysin tiedostamattomasti ja tahattomasti, mutta kuitenkin. Se ei ole hyvä tunne. Se riittämättömyys ystävyydessä ja ystävänä. Siinäkin.

"Riittämättömyydestä tulee ongelma, jos sen antamaa varoitussignaalia ei kuuntele vaan päästää tunteen isännöimään. Silloin ihminen vaan jatkaa puurtamista jaksamisen äärirajoilla ja palaa loppuun."

Ensin oli syyllinen olo jos lähti kotiin jo neljältä, sen työsopimukseen kirjatun tuntimäärän jälkeen. Sitten kello kuusikaan ei ollut tarpeeksi. Vaan kymmenen tuntia? Olisi varmaan pitänyt jäädä ainakin seiskaan, olisin saanut tehtyä vielä senkin. Ja sen. Yhtäkkiä shoppailin jatkuvasti Teboililla, koska ruokakaupat eivät kotiin tullessa enää olleet auki, tein töitä ja ratkoin kriisejä kaiket yöt unissani (sen mitä sain nukuttua) ja purskahdin itkuun Ystävistä parhaimman varovasti ehdottaessa, että saatan tehdä hiukan liikaa töitä. Miten se voi kritisoida? Se ei voi ymmärtää millaista se on. Kun mikään ei riitä.

"- Kun alat tajuta, ettet sinä eikä mikään muukaan maailmassa tule koskaan valmiksi, olet jo tiellä irti liiasta riittämättömyydestä, Jutta Saanila lupaa."

Oman riittämättömyyden kanssa riittää vielä painiskelemista ja takapakkeja on varmasti edessä vielä monta. Nykyään kuitenkin onneksi pääsääntöisesti teen ostokset ihan ruokakaupasta ja toisinaan pidän jopa kahvitauonkin. Ystävyydessä ja ihmissuhteissa ylipäätään olen hieman varuillani ja itsetutkiskelen ja kuulostelen käytöstäni paikoitellen ehkä liikaakin, peläten olevani sokea omille odotuksilleni toisia kohtaan. Toivottavasti saan vielä joskus valjastettua sen pelisilmän käyttöön tässäkin asiassa.


"- Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös sen, että muut ovat yhtä keskeneräisiä. Riittämättömyydestä ei pääse täysin eroon, mutta ainakin voi oppia elämään rennosti epätäydellisyyden keskellä, tässä hetkessä."


Artikkelia ei vielä näkynyt Kodin kuvalehden sivuilla, mutta löytynee myöhemmin kokonaisuudessaan täältä. (18/2012 / Kun mikään ei riitä / Tuija Hirvasnoro.)

Edit 14.10.2012: Artikkeli löytyy kokonaisuudessaan täältä. Kiitokset Jutta Saanilalle linkkivinkistä ja mieltä lämmittävästä palautteesta!