Joulukirje

Totesin viime viikolla, että näemmä ollaan nyt siinä iässä, että kavereilta alkaa tulla joulukirjeitä korttien sijaan. Perustoivotusten lisäksi mukana siis tulee kirje, jossa käydään läpi kulunutta vuotta ja kerrotaan kuulumisia. Sen ekan gaaah, miten keski-ikäistä -ajatuksen jälkeen totesin, että se ehkä onkin ihan kiva tapa, jonka taidan nyt pölliä tänne, kuulumisia kun ei oo hetkeen tullut naputeltua.

Vuosi on ollut toisaalta tasapaksu ja toisaalta vaiheikas. Tätäkin vuotta on leimannut pieni (okei, toisinaan aika suurikin) ahdistus nykyisestä ja jämähtämisen pelko. Oon toivonut pukilta keinoja niiden selättämiseen ja toisaalta hyväksymiseen siltä osin, kuin se tällä hetkellä on välttämätöntä. Tässä vuodessa on ollut kivaa se, että oon vähän haastanut itseäni enemmän ja koittanut kokea ja kokeilla uusia juttuja ihan iteksenikin. Joskus on ollut kyse ihan niinkin pienestä kuin päämäärättömästä hortoilusta vieraammassa kaupunginosassa, isoimpana juttuna sain aikaiseksi sen verran, että liityin vapaaehtoistyöhön itselleni tärkeessä asiassa. Siitä päätöksestä oon ollut tosi tyytyväinen ja se onkin työllistänyt vapaa-ajalla syksyn mittaan kivasti. On ollut hienoa tutustua uusiin ihmisiin ja huomata, että on itse voinut olla oikeasti hyödyksi.

Vuoteen on valitettavasti mahtunut jonkin verran terveydellisiä haasteita, niin omia kuin rakkaiden. Omista krempoista aiheutuu vaivaa, rakkaiden vaivoista huolta. Lähipiirin kun on osunut valitettavan paljon menetyksiä ja tsunamimuisteloiden ollessa taas pinnalla, tuntuvat omat lähimmät entistäkin tärkeämmiltä ja oon yrittänyt muistaa aina toisinaan sen heille kertoakin. Ollaan oltu kaikista krempoista huolimatta onnekkaita ja säästytty suuremmilta murheilta, toivottavasti sama meno jatkuu tulevanakin vuonna. Toivottavasti pukinkonttiin mahtuu myös ripaus kärsivällisyyttä, se on ollut kortilla tänä vuonna useammallakin saralla, sitä toivon rutkasti lisää.

Kulunut vuosi on vahvistanut joitakin ystävyyksiä entisestään, muutamaa ystävää olen nähnyt aikaisempaa useammin ja se on ollut tositosi kivaa. Parissa ystävyyssuhteessa väsyin olemaan se ikuinen aktiivinen osapuoli, jonka myötä näitä ystäviä olen nähnyt todella vähän, se on vähemmän kivaa. Vuosi on tuonut tullessaan myös muutaman ihkauuden ystävän, näistä olen iloinnut kovasti. Ystävistä parhain on entistäkin rakkaampi ja ollut isona tukena tämän vuoden mäissä. Suuren ystäväkunnian sain eilen, kun yksi ihana ystävä pyysi häihinsä kaasokseen. Oon niiiiiin otettu. (Ja yritän muistaa tän sitten hiukan ennen H-hetkeä, kun paskarrellaan paniikissa hääkoristeita aamuyöllä tms.)

Vuoteen on mahtunut myös uusia tulokkaita ja on ollut ihana seurata tuoreiden vanhempien onnea. Erään perheen onnesta oon ollut erityisen onnessani, koska suurta onnea edelsi suuri epäonni. Onneksi heillä (ja kaikilla muillakin lähipiirin lisääntyneillä) perhe-elo on lähtenyt sujuvasti käyntiin ja on ollut hienoa olla siinä arjessa aina jollain tasolla mukana.

Kulunut vuosi ei ole ollut paras mahdollinen, mutta siihen mahtuu paljon hyviä, hienoja ja ihania hetkiä. Toivon pukilta tulevalle vuodelle uskallusta, heittäytymiskykyä ja voimaa, rohkeutta, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Niitä toivon myös sulle!

Törmäsin Snootyyn, kuvatiedon mukaan maailman vanhimpaan manaattiin yhtenä yönä, kun valvoin terveydellisistä syistä ja väsyin googlaamaan oireita ja keskustelupalstojen näkemyksiä niistä. Bongasin kuvan Twitteristä enkä nyt tähän hätään jaksa kalastella sen lähdettä, sori. Tää vaan on niin hyvän mielen kuva ja tyyppi jotain maailman suloisinta, joten halusin jakaa sen sullekin. Jos oisin eläin, niin oisin manaatti. 

Mies

Turun katukuvassa laahustaa sellainen mies, johon tuntuu ruumiillistuvan kaikki maailman suru ja murhe. Hän näyttää jotenkin niin särkyneeltä, että oikeen viiltää tuolta jostain aina, kun hänet näen. Useimmiten bongaan hänet bussin ikkunasta, kun hän taittaa matkaansa hitaasti, mutta jotenkin kovin päämäärätietoisen oloisesti. Miehellä on pitkät hiukset ja parta, aina samat vaatteet ja pää painuksissa. Yleensä hän on liikkeellä, mutta välillä hän vain seistä nyyköttää jalkakäytävällä. 

En näe miestä kovin usein, mutta hän tulee mieleeni sitäkin tiuhemmin. Hän on jotenkin niin riipaiseva siinä yksinäisyyttä hiljaa huutavassa olemuksessaan, että on piirtynyt verkkokalvoille ja mieleen pysyvästi. Huomaan usein miettiväni, että vieläköhän hän on keskuudessamme hiihtämässä loputonta lenkkiään Turun kaduilla. 

Eilen näin miehen ensimmäistä kertaa ihan lähietäisyydeltä. Olin jäämässä bussista linkkariasemalla ja näin miehen jo bussin jarruttaessa. Mies seisoi aseman edessä ja olisi niin tehnyt mieli sanoa hänelle jotain. En vain keksinyt mitä se jotain sitten olisi ollut, joten tyydyin hakemaan katsekontaktia. Sainkin vastaani yllättävän intensiivisen katseen ja onnistuin saamaan aikaiseksi jonkun hymynpuolikkaan. Tuntui jotenkin tosi idioottimaiselta hymyillä toiselle, kun toisella ei selkeästikään pyyhi ihan hillittömän lujaa, mutta halusin jotenkin noteerata hänet ja sillä ystävällismielisellä tavalla. Hymyä en saanut vastaani, mutta mies katsoi takaisin tiiviisti. Yllätyin tästä suuresti, sillä olin jotenkin bussin ikkunasta häntä bongaillessani päättänyt, että mies vaeltaa reittiään ilmeettömästi ja mitään näkemättä.

Etenin itse tuon kohtaamisen jälkeen aseman lipunmyyntiin, johon vuoroani odotellessani seurasin miestä aseman edessä. Mies tuntui käyvän jotain toimintasuunnitelmaa läpi mielessään, seisoi muuten hiljaa paikallaan, mutta kohotti hieman käsiään ja ojenteli sormiaan. Tämän tuloksena hän päätyi astumaan sisään asemarakennukseen ja käveli aivan ohitseni. Ensin jo luulin että tulee kohti ja noloa kyllä reaktioni vaihteli paniikista ilahtumiseen, paniikki valitettavasti oli voitolla. Ohi hän sitten kuitenkin käveli, mutta onnistuin taas tavoittamaan katseensa epävarman hymyn kera. Siis allekirjoittaneen hymyn, hänellä säilyi perusilme, mutta silmissä näkyi (tai näin ainakin halusin nähdä) pientä pilkahdusta. 

Mies käveli ohitseni kahvion puolelle, ilmeisesti hänellä jostain on pelimerkkejä kahvila-asiointiin, kun kassalle näytti suuntaavan. Miehellä myös hiusten ja parran pituus vaihtelee pitkästä tosi pitkään eli ilmeisesti joku huolehtii vuosittaisesta ruokkoamisesta. Miehen vaatteet näyttävät aina samoilta, ruskeiden housujen lahkeet ovat liukuvärjäytyneet liasta mustaksi ja ylipitkät ja reikäiset paidanhihat valuvat rystysiin asti takinhihoista. 

Mietin usein onko miehellä mitään paikkaa mihin mennä yöksi. Kuka hän on ja miksi hän vaeltaa pitkin Turkua? Mitä on tapahtunut, miksi näyttää niin särkyneeltä? Liikkuuko hänelle mielessä jotain ja jos, niin mitä? Onko hän onneton tai yksinäinen? Vai elääkö täysin tyytyväisenä jossain omassa maailmassaan? Tai elääkö hän täysin tietoisena ympäröivästä maailmasta, mutta on vain päättänyt elää näin? Miksi hän näyttää niin murheelliselta? Miksi ihmiset kääntävät katseensa pois hänet nähdessään? Miksei kukaan huolehdi hänestä? Tai jos huolehtii, niin miksi hän silti vaeltaa päivät pitkät jalat ja lahkeet maata laahaten? Miksi kyselen näitä itseltäni, miksi en kysy suoraan häneltä?

   

Iisi(mpi)

Aika ihanaa istuskella erittäin monetta tuntia partsilla, kietoutua vilttiin (!) just sopivassa lämpötilassa, katsella kynttilöitä ja hiljalleen sammuvia naapuritalojen valoja, hörppiä teetä ja vaan olla. Pieni raukeus alkaa vallata ja tiedät, että pitäis mennä nukkumaan, mutta ihan vielä ei malttais. Hirvee hoppu tonne makkariin ei oo senkään takia, että sen lämpötila on jotain ihan muuta. Mun opiskelijakämppään kymmenen vuotta sitten ostettu tuuletin ei varmaan sillonkaan ollut ihan viimeisintä mallia. Ikä ei häntä muuten paina, mutta käyntiäänensä on kauniisti ilmaistuna varsin tehokas, moni ruohonleikkuri olisi kateellinen. Viime yönä oli aamun jo sarastellessa pakko turvautua häneen ja ilmeisesti olin muutaman huonomman yön jälkeen niin tattis, että nukuin ihan ongelmitta siinä möykässä totaalisesti pommiin. Huomenna olis työmenoa, jossa olis soveliasta olla paikalla just eikä useamman akateemisen vartin jälkeen. Ehkä täytyy jäädä tähän partsille, kallistaa vaan tuoli lähemmäs vaakatasoa.

Tänä kesänä ei taida enää saada aikaiseks, mut ens kesänä vois kyllä todellakin harkita jotain parvekepetiä. Tai no jos nyt aletaan toivomaan, niin sovitaan, että ens kesänä asun siinä mun omassa kodissa, joka säilyy kivan viileänä helteelläkin, joten ei oo tarvetta nukkua puutarhassa. Paitsi jos erityisesti haluaa niin. Ja se on aidattu. Ja siellä ei oo örkkejä.

Aamu alkoi erittäin maanantaimaisesti ja ekan puolen tunnin aikana olin ehtinyt todeta nukkuneeni pommiin, hikoilla noin 27 litraa suihkun jälkeen, unohtaa puolet eväistä kotiin ja huomata bussipysäkillä, että mielenterveyteni rippeitä vaalivat kuulokkeet olivat jääneet kotiin. Hieno aamu. Varsinkin, kun sitä seuranneen tunnin vietin enimmäkseen bussia odottaen. Ilman niitä kuulokkeita.

Jotenkin se suunta sitten kuitenkin kiepsahti nousujohteiseksi ja kotiutuessani olin jo vallankin hyvällä tuulella. Jotain osuutta tais olla taas kauppatorilla, jossa kävin tyhjentämässä pari kojua ja saamassa jälleen hyvää palvelua. Ostin ihan tolkuttoman kassillisen yhtä sun toista vihreää ja saattoi sieltä joku amppeli löytää tiensä partsillekin asti. Sorrilla oli pinaatti tarjouksessa ja nappasin sitä mukaan kunnon nyssäkän. Hiukan jo ripottelin sitä kesän ekojen kantarellien ja valkosipulin kera jauhelihan sekaan. Aikas toimiva kombo, vaiks tossa kuvassa näyttääkin jo kertaalleen syödyltä. Pöllin YP:ltä idean suikaloida porkkana kuorimaveitsellä salaatin joukkoon. On helpompi syödä kuin palana, vähemmän raastava työstää salaattiin kuin raaste + vielä aika kivan näköinenkin salaatin seassa. 

Iltaa piristi entisestään kutsu opiskelukamun nelikymppisille syyskuussa, ihana nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Ja oli kiva huomata itsestään, että olin 100 % iloinen kutsusta, yleensä onnistun aina kehittämään pienen stressin varjostamaan kivojakin juttuja. Nyt ei ollut minkäänmoista havaittavissa, ehkä musta on tulossa iisi(mpi). Tai sit aloitan stressaamisen vasta viikkoa ennen.

Jos muuten oot yhtä ajan tasalla kuin allekirjoittanut, etkä oo lukenut Caitlin Moranin Naisena olemisen taitoa silloin kaks vuotta sitten, kun ihan kaikki muut luki sen, niin lukaise ihmeessä. Oon puolivälissä ja jos toi ei radikaalisti muutu loppua kohden, niin voin kyllä suositella. Ja pahoitella naapureille sitä partsihörinää, on siinä naisella sana hallussa. 

- Näin kolmekymmentäviisivuotiaana rintani ovat yhä kuin kaksi persikkaa. Persikat, jotka löytää kassin pohjalta unohdettuaan, että ne oli ottanut joskus mukaansa välipalaksi. Persikat, joiden toisella puolella on tarkka jälki avaimista ja tahmeaan kohtaan on litsaantunut bussilippu. Persikat, joita katsoo ruokakaupassa epäilevästi. Niitä saisi kymmenen yhdellä punnalla, mikä saa pohtimaan: "Kaipa näistä voisi tehdä smoothien..."

- Minulle kehkeytyy ihastus Joulupukkia kohtaan. Jos menisin naimisiin hänen kanssaan, minun ei ainoastaan odotettaisi pysyvän lihavana, vaan minä myös näyttäisin hoikalta seisoessani hänen rinnallaan. Perspektiivi olisi ystäväni.

                                                                 Caitlin Moran, Naisena olemisen taito

   

Pakahduttavaa

Mulla on varmaan joku D-vitamiinin yliannostus, joka oireilee pakahduttavana tyytyväisyytenä. Ollut jotenkin (tästä ei ollenkaan mun juttu -pakahduttavasta helteestä huolimatta) ihan hitsin ihanaa viime aikoina. Ei toki ihan 24/7, se nyt ois jo liiankin pakahduttavaa, mut hyvinkin suuren osan ajasta. Ja mikä siisteintä, niin mulla on ollut tositosi kivaa myös ihan itekseni. Ei siihen onneen aina tarvita muita, vaiks onnekas oonkin mitä tulee niihin muihin.

Nytkin on ihan tosi täydellistä istuskella kesäpesässä sulattelemassa aamiaista, kuunnella musiikkia ja naputella tätä. Tässä partsilla on vielä aamupäivän ihanan viileää, muuttuu pätsiks vasta iltapäivän puolella ja silloin ajattelin polkasta jonnekin varjoon jäähdyttelemään. Ihmisellä on hyvä olla tavoitteita ja suunnitelmia.

Täydellistä oli myös mun minilomalla, kun suuntasin torstaina Helsinkiin Ystävistä parhaimman hoteisiin. Heilläkin on taloyhtiön puolesta kiva kesäpesä siinä pihalla ja oli ihan parasta grillailla ja istuskella siinä kynttilänvalossa pitkälle yöhön. Torstai-ilta hulahtikin siinä maailmaa parantaessa ja perjantaina suunnattiin Liuskasaareen nauttimaan vilvoittavasta merituulesta. Tosta on jo tullut vähän meidän kesätraditio, evästä, vähän vinhoa + viltti mukaan ja ihanainen kesäpäivä parhaassa seurassa on taattu. Onnistun vaan kehittämään noilla reissuilla ihan törkeät rajat, se tuuli puhaltelee siinä jotenkin niin petollisesti, ettei sitä porotuksen määrää oikein tajua. Palanut en oo koskaan, mut arska- ja olkainrajat on noiden reissujen jälkeen vähemmän hillityt. Siistii. Eilen yritin vähän tasoitella rajoja arskatta, kun käpyteltiin Seurasaareen. Toinen syy arskattomuuteen oli se keponen ulkolämpötila, jonka myötä mulle kehkeytyi lasien taakse kivan trooppiset kasvihuonetunnelmat heti, kun ne rillit oli hetkenkin päässä. Tää helle ei oikein pue mua.

Perjantai-iltana istuskeltiin taas yötä myöten Ystävistä parhaimman kesäpesässä ja saatiin pari YP:n ystävääkin seuraksi. Oon jotenkin perusnihkeä tutustumaan uusiin ihmisiin (tää on joku iän mukanaan tuoma valitettava juttu), kai siinä kohtaa laiskuus ja ujous vähemmän mairittelevalla tavalla. Ja 99 % tapauksissa nihkeily on ihan turhaa ja uusi seura + ilta osoittautuu tosi kivaksi, niin nytkin.

Ens viikollakin luvassa kivoja kohtaamisia, yks sellasen ystävän kanssa, jota en oo nähnyt varmaan viiteen vuoteen. Tiedä miten se aika niin on vierähtänytkin, mutta nyt pitäis ottaa vahinko takaisin. Kyseessä on sellainen tyyppi, jonka kanssa tulee yleensä muutamassa tunnissa suoritettua enemmän kuin jonkun muun kanssa kolmella treffikerralla. Ikinä tiedä mistä sitä päivän päätteks löytää ittensä, usein on tullut käytyä kaikki kaupunginosat ja muutama lähikuntakin läpi. Jatkuvasti en jaksais sellasta joka suuntaan sykkimistä, mut silloin tällön kivaa ja piristävää, kun poikkeaa siitä "peruskahvittelusta".

Nyt taidan lähteä lähikukkakauppaan amppeliostoksille. Oon tosi kiltisti hillinnyt itseni, kun päätin ostaa partsirehut vasta loman jälkeen, jotta niillä olis edes jotain saumaa selvitä ees hetki hengissä. Chili jo muutti mökiltä mukaan loman jälkeen ja nyt hän saa vihdoin pari kämppistä. Katotaan viikon päästä millasen kuivakukka-asetelman oon saanut aikaiseksi...

Ukkosta odotellessa osa 2

Että osaa olla seisova keli. Lehtikään ei värähdä ja ukkonen kyörännyt järveä jo pari tuntia. Ei oo kyllä mun juttu tämmöset kelit ollenkaan, aurinkoa saa olla ja kohtuullisen lämmintä, mut tämmönen painostava tropiikki on jotain ihan hirveetä. Innolla odotan tulevaa viikkoa, kun luvassa on +30 useampanakin päivänä. Mun kämpässä on sitten siihen vielä rapiat päälle, jipii.
  

Ömm, unohdetaan se seisova ilma. Täällä meni hetki sitten tuulikone päälle kuin napista painamalla, joku laittoi valot pois ja järvi muuttui ihan harmaaksi. Ukkonenkin otti harppauksen likemmäksi ja tänne tuli syksy. Toivottavasti toi nyt sais ärjyttyä aika pikasesti, mun pitäis vielä hakee parit kantarellit ojajemmasta ja mustikkaakin pitäis kerätä. Sen poiminta ei oo kyllä mun laji ollenkaan, kauheeta pylleröintiä ja vartin päästä kasassa on ihan onneton rippunen. Sienestys on paljon palkitsevampaa, muutama kantsu tai suppis pussissa näyttää jo kunnon saaliilta.
  

Just. Äsken hosuttiin kaikki istuinpehmusteet sisälle ym., mut nyt siitä tuulikoneesta loppui puhti ja toi ukkonen vaan jymyää taustalla. Tulis nyt vaan kunnon mäiske, että puhdistuis ilma ja olis sit joskus ohikin. Evakuoiduin tähän verannalle grillin viereen lakkailemaan kynsiä, kun kuvittelin, että vettä tulee ku aisaa ja ihan just, mut nyt tää homma hyytyi taas tyystin.
  

Aamulla oli muuten vinkeetä herätä siihen, että repesin unessa ihan totaalisesti. Heräsin (kuten kuulemma siskokin) omaan nauruuni ja oli täys työ yrittää tukahduttaa se hirnunta peittoon. Rupes vielä naurattamaan lisää, kun tajusin miten epämääräiseltä se yhtäkkinen korskahdus ja sitä seurannut tukahtunut ähinä varmaan kuulosti toiselle puolelle huonetta. Ei ookaan pitkään aikaan tullut tollasta hervotonta kohtausta, joka naurattaa vieläkin. Ja nauratti aamullakin uusiks, kun nukahdin vielä ja selostin seuraavassa unessa työkamulle ko. episodia. Naurujatkumo.
  

Nyt ei kyllä ihan hirveesti naurata, kun mietin tulevaa työaamua. Mennyt ihan käsittämättömän nopeesti nää neljä viikkoa. Tuntuu ihan kuin kesä ois jo vahvasti loppusuoralla, kun yleensä oon vasta aloitellut lomaani näillä main enkä suinkaan palaillut jo töihin. Onneks ens viikko on vaan nelipäiväinen ja karkaan jo torstaina Ystävistä parhaimman hoiviin. Jeij.

Ei sieltä sit vissiin oo sitä sadetta tulossa ihan just eli mustikat ja kantarellit kutsuu. Johan tässä tulikin joristua säistä ummet ja lammet, vähän vähissä noi puheenaiheet täällä mökkikoomassa.

 

Edit: En oo edelleenkään ihan vakuuttunut tästä kännyappsista... Tsekkasin tän naputuksen eilen vaan kännystä ja asemoitui siinä ihan nätisti, mutta nyt koneelta totesin, että kappalejako oli joko tosi olematon tai puuttui tyystin riippuen selaimesta ja kuvakoko oli luokkaa megalomaaninen. Sori, nyt viilattu hiukan vähemmän silmää särkeväksi.

 

Ukkosta odotellessa

Mjaah... Hiukan taas hakusessa tän mobiiliversion toiminnot, ekan version vahinkojulkaisin ja sitten vahinkopoistin...

 

Ukkonen lähestyy kahdelta suunnalta ja mun pitäis ennen totaalirytinää putsata grilliparila, mut se ei jotenkaan nyt ihan kauheesti puhuttele.

Jäin päiväkahvin jälkeen istuksimaan tähän terdelle ja iski taas kauhee hinku omasta pienestä pihasta. Ois ihan parasta istuksia omalla läntillä, se partsi ei vaan aja samaa asiaa. Joku pikkuinen rivari kompaktilla pihalla ois ihan ihana, sinne vois sit iltaisin pesiytyä töiden jälkeen.

 

Oon ihan fiiliksissä mun toistaseks hengissä olevista mökkiyrteistä, vähänks ois mahtia leikkiä puutarhuria sillä omalla pläntillä. Mun partsi on niin pätsi, että siellä ei saa kuin aurinkokuivattuja tomaatteja ja rutikuivia yrttejä aikaiseksi. Mööh.

 

No mut mitä peetä, nyt tää appsi ilmoitti, että "julkaistaan". Julkaistaan mitä? Tää on vaiheessa ja edellisen poistin... Ehkä tää kännyversio ei oo ihan mun juttu. Ja nyt loppuu hermon lisäks akkukin. Kai se on käytävä kurkkaamassa mitä tuli julkaistua ja yritettävä sitten tän varsinaisen julkaisua. Moe!

Edit koneelta: Joo ei mun käpy kestä tämmöstä. Piti vaan äkkii ja näpsästi naputella pari riviä kännystä, mut palo totaalisesti kiinni ton kanssa. Mun logiikkaan ei vaan uppoo, miten ne kuvat pitäis saada tohon uppoomaan ilman hirveetä vääntöä. Höh, tulis varmaan vähän useemmin naputeltua jos olis enempi mun töppösormille ja ilmeisen rajalliselle kapasiteetille suunniteltu jutski.

Edit 2: Se ukkonenkin meni vissiin ohi. Buu.

Loma

Terkut mun kesäkonttorilta! Auringossa jotenkin niin painostavan tukalaa, että vetäydyin läppärin kanssa suosiolla verannalle varjoon. Nyt mietin miten saisin pomolle perusteltua ens viikon etäkonttorin tänne Pyhäjärven rannalle... Eiks sillon oo hyvä loma, jos päivällä ei ehdi tai malta naputella ja illalla on niin poikki päivän ihanuuksista ettei useimmiten ees jaksa avata konetta..? Olleet kyllä ihan parhaimmat kohta neljä viikkoa, mennyt vaan niin nopeesti, että oon jo pari kertaa tankannut kalenterista, että joko tässä tosiaan käydään sitä neljättä viikkoa.

Oon vakaasti päättynyt olla ressaantumatta loppuvasta lomasta, kattoos ny miten hyvin se ajatus kantaa maanantaiaamuun asti. Koitan kynsin hampain jatkaa mun lomaromanssia Turun kanssa ja ylläpitää tätä valitettavaa etäsuhdetta mökkiin aina viikonloppuisin. Viikon päästä tosin suuntaan Helsinkiin Ystävistä parhaimman hoteisiin, joten nyt täytyy vetää kunnon mökkiöverit, jotta pärjää vieroitusoireidensa kanssa pari viikkoa. 

Ennen lomaa ja sen alussa kartoittelin erinäisiä lomanviettovaihtoehtoja niin parin tunnin auto- kuin muutaman tunnin lentomatkan päässä. Nyt oon ollut äärimmäisen tyytyväinen, että niistä aikeista ei sukeutunut sen kummempaa, ollut tosi ihanaa ihan vaan näillä huudeilla. Reissuun toki on ikuinen hinku, mutta ihan hyvä, että sinne ei tullut suunnattua just nyt. Nyt on ollut oikeesti aikaa olla ja kuulostella, löytää se sisäinen aamuyöstä heräävä vanhuksensa ja vaan nauttia. 

Toki lomaan on mahtunut muutama pinnan kiristys tai totaalikatkeaminen, mutta pääsääntöisesti oon ollut tosi lungisti. Nyt oon vielä saanut olla pari päivää ihan itsekseni päivät mökillä ja se on ollut ihan parasta. Suurin ongelma on ollut päättää meenkö eka laiturille lukemaan vai pitäisikö sittenkin käydä ensin vähän pyöräilemässä. Vai söiskö sen lounaan sittenkin nyt vai käviskö eka uimassa. Aika taivas.

Alkuviikosta piipahdin ystävien mökillä ja oli niin parasta vaan nauttia hyvästä seurasta ilman minkäänmoisia aikatauluja. Ainoa hoppu tuli syömisten kanssa, kun räpätettiin niin alvariinsa, että meinas unohtua herkuttelut tyystin. En oo mikään maailman luonnikkain kyläilijä ja toisten nurkissa muhija ja isäntä toteskin mulle heti alkuunsa, että nyt ei sit ujostella. Kerrankin pystyin noudattamaan sitä neuvoa täysin palkein, heidän kanssaan oli tosi helppo ja rento olla - piirre, jota arvostan kanssaihmisisssä äärettömän paljon. 

Ovat muutenkin ihan mun lempparipariskuntia, molemmilla ollut terveydellisiä haasteita ja muita vastoinkäymisiä vaiks muille jakaa, mutta se ei oo juuri tahtia hidastanut. Sopivat toisilleen ihan älyttömän hyvin ja ovat niin omia itsejään koko ajan. Mää tahdon kans just semmosta.

Näillä nurkilla on siskon kanssa otettu vähän lähiympäristöä haltuun ja noloa kyllä vierailtiin viime viikonloppuna ekaa kertaa Kauttuan Ruukinpuistossa. Aivan ihana paikka ja taivasteltiin vaan, että miten hitossa ei olla koskaan aiemmin eksytty sinne. Meillä kävi munkki ja Ruukinpuistossa asustavalla Annette Juuselalla oli taiteilijakodissaan avoimet ovet. Aivan huikea tapaus, jonka persoonaa 'valovoimainen' kuvailee vain kalpeasti. Kun olisi itsellään edes kolmasosa hänen karismastaan ja itsevarmuudestaan. Ja lahjakkuudesta, aika kadehdittavan monipuolinen taiteilija, jolta syntyy niin maalaus-, tekstiili- kuin veistostaidetta. Taiteilijatar esitteli suloista kotiaan ja tuotantoaan hengästyttävällä tahdilla ja räpyteltiin vaan siskon kanssa pöllämystyneinä tuosta hurmaavasta kohtaamisesta.

Toinen hurmaava kohtaaminen oli Jokisaunalla, jossa päästiin nauttimaan turhankin houkuttelevan designmyymälän ja hyvän kahvin lisäksi aivan loistavasta palvelusta. Mainio paikka ihanassa jokimiljöössä oli niin houkutteleva, että täytyy varmaan huomenna piipahtaa siellä lounaalla. Joskus mullakin on vielä se oma pieni paikka, jossa on takuupuhtaat veskit, ilmainen santsi ja asiakas toivottavasti kuin kotonaan.


Tää mun toimisto on muuten ihan loistava, mut pikkasen alkaa äässi puutumaan tässä portailla. Täytyy kysyä josko töistä mökkiytyneellä siskolla ois uinti-inspiraatiota ja sit voiskin aloitella päivällistä. Oon ihan tohkeissani, kun kaikki mun yrtit on vielä hengissä ja maailman söpöin chilipaprika alkaa olla syöntikunnossa. Niiden seuraksi ribsejä, uusia perunoita runsaan voin kera ja maissia, niin voikin sitten taas viettää loppuillan autuaassa tajuttomuustilassa pötsinsä vieressä.