Oon (hetkittäin) aika simppeli tapaus. Just nyt mun onneen riittää höyryävä kupillinen teetä, villasukat, kynttilänvalo, leipäjuusto ja persikat, Groove Armadan tää biisi ja ihana suihkun jälkeinen raukeus. Ja se, että mun eka, aikalailla täydellinen, lomapäivä alkaa olla pulkassa.
Ihan helpolla ei tällekään lomalle päässyt ja taitaa mennä loppuviikko palautuessa. Mut mieli on hyvä ja se kai on tärkeintä. Oon aika paljon mietiskellyt viime viikkoina yhtä sun toista, istuskellut mökkilaiturilla ja hortoillut pitkin Turkua. Punniskelut tekemiäni valintoja ja päätöksiä ja niitä tekemättä jääneitä juttuja. Surrut jonkin verran, iloinnut enemmän ja tuntenut toisinaan tosi tyydyttävää tyyneyttä. Jotkut jutut ois voinut tehdä toisin, joissakin ratkaisuissa tuli hätiköityä, jotain ehkä voi jälkikäteen korjata, mut tärkeintä on se, että huomista en oo mokannut vielä mitenkään ja niitä huomisia on toivottavasti tarjolla vielä monia. Joojoo, menee vähän onnenkeksi/aforismikirja-asteelle, mut eiks näin lomalla saa zuumailla vähän ruusuisemmilla arskoilla..?
Oon ilahtunut monista pienistä jutuista ja toivottavasti onnistunut itsekin aina toisinaan ilahduttamaan. On se kyllä ihanaa miten pienistä jutuista voi tulla hyvä mieli. Jätin sille kaidemaalarille lapun, johon pyysin kuittausta homman valmistuttua ja toivottelin hyvää kesää. Se lappu on jäänyt pyörimään makkarin lipaston päälle ja mulle tulee aina sen ohittaessani hyvä mieli, kun luen sen maalarien kesätoivotuksilla varustetun "Tässä meidän näkemyksemme aiheesta 'parvekekaide'. Aika realistinen, toivottavasti kelpaa." -kuittauksen. Ystävä menetti äitinsä äkillisesti pari syksyä sitten ja kuulin pari viikkoa sitten, että isänsä on löytänyt uuden naisystävän ja vaikuttaa kovin onnelliselta. Tuun ihan hupsun iloiseksi, aina kun muistan sen. Oon menossa yhden ystävän mökille ja tänään löysin ihan mitättömän pienen, mut just täydellisen jutun viemisiksi. En malttais odottaa, että pääsen antamaan sen. Päätin kutsua yhden uuden kaverin ex tempore -lounaalle perjantaina. Siis tulee hälle ex tempore, mä oon suunnitellut sitä jo pari päivää. Hälle siis ei luultavasti sovi, kun tulee noin lyhyellä varoitusajalla, mut ainakin oon ottanut askeleen kohti ystävyyttä ja silleen kepeän kasuaalisti. Ja voin intoilla sitä ideaa monta päivää. Ei siihen hyvään mieleen ihan kauheesti tarvita.
Ja voiiii, nyt tuli vielä parempi mieli, sain just viestiä ystävältä, jonka esikoinen putkahti maailmaan maanantaina. Nimenomaan putkahti, hän ilmoitti aamukuudelta, kolme viikkoa etuajassa että nyt olis tarve päästä ulos ja kolme tuntia myöhemmin hän oli jo pihalla. Pieni kuin mikä, mutta voi hyvin ja viimeisimmän tiedon mukaan pääsee luultavasti huomenna VIP-seurannasta normiosastolle. ♥
Toisen ystävän laskettu aika on parin viikon päästä ja tänään lounastellessa hän harmitteli raskausaikana kohtaamaansa kovin töykeää hoitohenkilökuntaa. Hällä on ollut sokerit koholla ja sen myötä ylimääräistä lääkäri- yms. ramppausta ja kuulemma turhan suuri osa valkotakkisista on ollut nuivaakin nuivempia. Se on kyllä kurjaa, kun noissa terveydellisissä jutuissa sitä on lähtökohtaisesti aika haavoittuvassa tilassa ja voisin kuvitella, että raskauden myötä niistä hormoneista ei tossa oo varsinaisesti apua. Ammoin kun podin päreiksi mennyttä nilkkaa muutaman päivän sairaalassa, niin osa hoitsuista tuntui kyllä purkavan jotain patoutumiaan potilaisiin. Mulla ilmeisesti hyrräs hormoonit ihan jo sen nilkankin myötä niin, että kävin välillä salaa itkee tihrustamassa vessassa, kun joku ryhtyi oikeen ilkeeks. Osa hoitajista oli kyllä ihan huippuja, mutta osui sinne valitettavasti muutama työhönsä ilmeisen tympääntynyt tapaus. Mun mielestä omasta huonosta tuulesta pitäis töissä vaan koittaa päästä yli ja sen tärkeys vaan korostuu tollaisilla aloilla. Jos kiristää niin paljon, että täytyy potilaille tiuskia, niin sitten vois kurkata peiliin ja harkita alanvaihtoa. Ymmärrän kyllä, että ko. alalla työ on tosi rankkaa, mutta se ei oo sen potilaan vika. Mur.
Mjooh, nyt lasken noiden aatosten nostattaman verenpaineen, keitän toisen kupin ihanaa Clipperin uniteetä ja fiilistelen vielä hetken tätä alkanutta lomaa. Ja lakkaan kynnet mun uudella lakalla, joka sekin teki mut tosi iloiseksi. Iih.
Siinä vaiheessa, kun on sipannut sohvalle muutamaksi tunniksi ja muistaa herätessään, että pitäisi mm. ripustaa pyykit, raivata parveke (ja sinne vievä reitti) kaidemaalaria varten + tehdä eväät, on ihan hyvä priorisoida ja lakata kynnet. Niitä kuivatellessa ei voi tehdä mitään edellä mainituista, joten nukkumaankaan ei tarvitse mennä ihan heti... Tässä vaiheessa on myös hyvä todeta, että illalla ihan hirveään ulkoilunälkään kokattu pinaattimunakas on muisto vain ja nälkä on taas kiljuva. Ja kynnet märät. Jeij.
Mut olipas mulla kiva päivä. Tai oikeestaan koko viikko. En tiiä onko miten ohimenevää alkukesän huumaa, mut oon ollut tosi ihastuksissani Turusta pitkästä aikaa. Tai ehkä ekaa kertaa ikinä. Oon useampana iltana hortoillut päämäärättömästi millon missäkin ja löytänyt jo unohtuneita tai ihkauusia kivoja juttuja. Paitsi Turusta, niin myös itsestäni. Oon ehkä vähän tykästynyt itseenikin pitkästä aikaa, ollut tosi hyvä mieli ja helppo olla. Tänään oli melkein pakahduttavuuteen asti hyvä olo ja illalla pihisin ilmeisesti into niin piukassa, että sen piikin jälkeen sippasin tähän sohvalle tunneiksi. Rankkaa tämmönen onnellisuus.
Turku oli kyllä ihan paras helluntaiheila. ♥ Startattiin aamu taidebrunssilla, jota voin suositella erittäin lämpimästi. Todella symppis systeemi, ei mikään mättöbrunssi, mutta sai siellä kupunsa täyteen ja vielä kulttuurinnälän tyydytettyä kaupan päälle. Brunssin hinnalla pääsee myös näyttelyyn, 14.9. asti voi vaikuttua Esko Männikön Time Flies -valokuvanäyttelystä ja yläkerran Kootuista teoksista 2.11. saakka. Parhaimmillaanhan taide puhuttelee ja näissä näyttelyissä ainakin meidän seurueessa heräsi näkemyksiä niin puolesta kuin vastaan. Oon tosi tyytyväinen, että tuli vihdoin käytyä, tonnekin ollut menossa jo useamman vuoden... Onnistuin myös samalla reissulla refleksimoikkaamaan Kanervan Ilkkaa, joka käpytteli museolle saapuessa vastaan. Ike laskeutui portaita niin iloisesti hymyillen, että tajusin vasta tervehdittyäni, että eihän me tunneta.
Toinen mainio tuttavuus (eka oli siis se taidebrunssi, ei Ike) oli Latte Cafe, jonka oon yleensä aina onnistunut ohittamaan aukioloaikojen ulkopuolella. Nyt ovi oli kutsuvasti auki ja nappasin kerrassaan herkullisen karamellilaten matkalle mukaan. Ihan älyttömän suloinen paikka ja todella ystävällinen palvelu, tonne täytyy eksyä ihan ajan kanssa toistekin. Paikka on pieni kuin mikä, mutta tunnelmaa sitten senkin edestä.
Muutenkin toi hortoilu sujui oikein tunnelmallisesti, kun iskin kuulokkeisiin Barcelonan reissulta improvisoiduista katujameista bongatun rytmiryhmän cd:n soimaan ja fiilistelin aurinkoisen jokirannan ja urkkapuiston lisäksi ko. reissua. Tuntui se omakin jalka nousevan kevyemmin ja lantio liikkuvan letkeemmin heti, kun korvaan kaikuivat helteiset salsat. En kyllä liiku enää itekseni metriäkään ilman kuulokkeita, siivittää reissua kummasti, kun on hyvät musat mukana.
Jahas, siellä kuulemma alkaa linnut heräilemään, pitäisköhän mun ummistaa silmät hetkeks... Kynnetkin alkaa jo olla kuivat, jos nukkuis pari tuntia, niin voi sitten viideltä herätä tsekkailemaan sitä parveketta. Huikeet varoitusajat kyllä meidän isännöitsijällä, tosta kaideprojektista oli jaettu info postiluukusta viime keskiviikkona ja tää älä laita ovea tuplalukkoon, raivaa parveke, lemmikit pois -remppa alkaa maanantaina. Toivottavasti kovin moni ei oo parhaillaan kesälomareissussa ja autuaan tietämätön näistä viime tipassa ohjeistetuista toimenpiteistä... Sen lisäksi, että noi aikataulut on aina just noin ennakoituja, niin meidän isännöitsijällä on viehättävä tapa kirjoittaa kaikki tiedotteet capseilla. Asiaa kun on paljon, niin se on vallan miellyttävä lukea sitä "huutoa" aanelosen täydeltä. Peukku.
Mjooh, mun vireystaso alkaa olla sitä luokkaa, että isken pian ite epähuomiossa capsit päälle, joten öitä hetkeks ja suurimmalle osalle varmaan huomenta + oikein kesäistä alkavaa viikkoa!
Iski pitkästä aikaa mulle aikoinaan hyvinkin tyypillinen happi loppuu, antakaa tilaa -ahistus. Sitä ei ookaan hyvään aikaan näkynyt ja oon itsekin ollut hiljaa tyytyväinen tästä aikuistumisestani. Jos ne henkiset itkupotkuraivarit ei oo itsellekään ihan hulvattoman kivoja, niin tuskin lähipiirilläkään on ollut niitä ihan tolkuton ikävä.
Ennen olin paperipussin tarpeessa (silleen kuvainnollisesti, vaiks ei kai siihen ihan konkreettisesta hengittelystäkään ois haittaa ollut) ihan alvariinsa, mutta nyt oon tainnut vanhuuttani laiskistua siinä määrin, etten ihan joka asiasta jaksa nykästä herneitä kitusiin, tyydyn vaan huokailemaan dramaattisesti.
Nyt on vissiin tarpeeks vaiheikas työviikko takana, niin heijastelee vähän vapaa-ajallekin. (Piti ensin kirjoittaa, että tarpeeks pitkä työviikko, mut sehän oli kolmipäiväinen eli taitaa olla enempi kyse laadusta kuin määrästä.) Eilen iski siskon kanssa ostoksille autoillessa hirvee hapentarve ihan puskista ja illalla sama sessio uudestaan saunassa. Oli osittain ihan konkreettista happikatoa, autossa oli aika lämmin ja saunassa kaipasin vaan koko ajan järveen, mutta suurin ahistus tais kyllä olla henkistä laatua. Saunassa ahisti, kun sinne oli mentävä, koska se varta vasten oli lämmitetty. Mulla on oikeesti joku isompikin issue mitä tulee omaehtoiseen toimimiseen. Ei ois ihan hirveesti hotsittanut se sauna, joten sitten kun sinne kuitenkin oli mentävä, niin happi loppui, rintaa puristi ja keuhkoja pakotti. Mun kroppa ei näemmä kestä kompromisseja. Tosi tervettä. Onneks siskolla oli pelisilmä kohillaan ja antoi mulle ihanasti tilaa, eka saunottiin hiljaisuudessa ja sit sain istua rantalepikossa ihan rauhassa just niin pitkään kuin oli tarpeen. Rakas on hän, raskas olin mää.
Mulla oli aikoinaan välillä aika pitkääkin paussia mökkeilystä, kun ahisti se ettei täältä pääse omaehtoisesti tarvittaessa pois. Kavereiden mökeille en ees vuorokautta pidemmäksi aikaa suostu ja 23 h risteily on ihan kapasiteetin rajoilla. Oon sen verran antisosiaalinen tapaus, että välillä vaan pitää saada olla yksin ja jos se tarve iskee mökillä tms. mistä ei pääse pois, niin sitten a h i s t a a. Kovasti. Kunnon ihmisvihaajana esim. kuljen aamuisin myöhäisemmällä ja reitiltään hankalammalla bussilla, koska siinä a) on vähemmän ihmisiä ja b) siinä ei kulje työkamuja, joiden kanssa pitäisi rupatella jotain joutavaa vain sen takia, että ollaan osuttu samaan bussiin. Mulla on siis tosi kivat työkamut, joiden kanssa kyllä mieluusti vuorovaikutan töissä, se bussichitchat heti aamusta on vaan pahinta mitä tiedän.
Eilen sitten otin niskalenkin siitä ahistuksesta istumalla rantakoivun alla sateensuojassa tarpeeks pitkään (= niin pitkään, kun kylpytakissa tarkeni tossa toukokuun +10 C tropiikissa), lepuutin vaan silmiä järvellä ja ihastelin harmaan eri sävyjä. Oli ihan äärettömän rentouttavaa, terapeuttista ja hypnoottista kuunnella siinä koivun alla sateen ropinaa, seurata miten pisaroiden renkaat laajenivat vedessä, taivaanranta ui sumussa ja lokit kaartelivat ihan äänettömästi laiturin yli. Takaraivossa toki jyskytti se fakta, että olisi pitänyt olla laittamassa apetta muulle seurueelle, mutta kyllä sekin siihen ropinaan sitten hiljalleen vaimeni.
Nyt pitäis selkeesti taas mennä jonnekin omaan rauhaan samoilemaan, aamu on alkanut hampaita ja pinnaa kiristellen ja nyt vaan odotan että pääsen täältä mökiltä pois. Oon ilmeisen huono kaikissa velvollisuuksissa ja sitoumuksissa, tekis vaan mieli lähteä loputtoman pitkälle käpyttelylenkille, mutten voi, koska pian alkaa taas kokkaushuki. Mun sisälläni asuva 4-vee kiskasee tässä vaiheessa ne itkupotkuraivarit ja heittäytyy mahalleen hakkaamaan nyrkeillä lattiaa, koska ei voi just nyt tehdä just niinku haluaa.
Onkohan olemassa mitään Selätä sisäinen uhmaikäisesi -eheytymiskursseja? Jos, niin mut vois buukata siihen intensiiviversioon. Tiedostan kyllä koko ajan, että on tosi itsekästä kiskasta ihan normirutiineista ja minimaalisista velvollisuuksista hernemaissipaprikat poskionteloon asti, mutta kun a h i s t a a, ja se ei ainakaan toistaiseks oo ollut järjellä kontrolloitavissa. Se happikato on hirveä tunne, tuntuu ettei vaan saa ilmaa, että aivot kiehuu yli ja pitäisi vaan sukeltaa siihen hyytävään järveen ihan loputtomiin. Tuokaa mulle kellukkeet.
