Tieto ei lisää tuskaa

Sissos sentään, se elää ja hengittää ja on siirtynyt vuoteen 2014. Nyt se muistaa kertoo siitä blogissakin. Tekee kyllä aika totaalista tuhoa toi puuttuva läppäri, jos nyt oisin ollut mikään päivittäisbloggari toimivalla koneellakaan, niin tuskin ois ihan näin pitkää taukoo päässyt syntymään. Mur. Ja nytkin siis työläppärillä, joka kulkeutui koulutuspäivän jälkeen kotiin asti, muuten pyrin pitämään sille porttikieltoa ettei kasva noiden työpostien lukemisen houkutus ylivoimaiseks vastustaa... Mut kieltämättä niiiiin kivaa naputella pitkästä aikaa (joskaan en osaa käyttää tän hiiren vieritystä ja toi väli toimii joka toisella lyönnillä - töissä käytössä erillinen näyttö ja näppis) ja oon ihan fiiliksissä, kun saa kuunnella Spotifyä ihan normisti koneelta eikä vaan kännystä. Iih.

 

Ei tää konekaan nyt ihan autuaaks tehnyt, ei jostain syystä suostu lataamaan kuvia ollenkaan. Toin nää sit hirveen näpsästi kännyn appsin kautta. Kiva hybridi. Not. Eikä nyt takerruta siihen, että aloitin tätä öbaut pari tuntii sitten ja nyt hiukan pätkii, kun juorusin YP:n ja siskon kanssa välissä ja hääräsin muutenkin ties mitä. Käyn jotenkin ihan ylikierroksilla, ollut jotenkin niin repalainen viikko, paltsua paltsun perään ja koulutusta, jää näemmä jotenkin ihan päälle. Tänään ollut kyllä kiva päivä ja hyvä fiilis, lisää näitä, kiitos. Töissä oli jotenkin poikkeuksellisen jees ja löysin talvitakin -40%, käy! Hemmottelin itteeni myös tollasella tähtikorusella, kun oli niin hyvä mieli. Ollut viime päivät aika haikeat tunnelmat, niin nyt piti ottaa paremmasta fiiliksestä kaikki irti. Saatoin myös ostaa uuden huulikiillon ja käydä hipelöimässä muitakin alerättejä, mut ne ei enää liity tähän, shhh...

 

 

Tänään oon ollut myös fiilareissa mun uusista rilleistä. Keräsivät niin paljon kehuja, että se viiden kerran kiristetään/löysätään/eiku kiristetään taas -ruljanssi tuntuu melkein sen arvoiselta. Ja huomenna varmaan taas löysätään, mulla on ilmeisen vammanen pää. Mut kivat lasit, työkamu kommentoi, että näytän nää päässä tosi fiksulta. Ilmankos se pomo tiiraskin mua niin tiiviisti paltsussa ja kohdisti juttunsa jatkuvasti mulle. Täytyy varmaan laittaa huomenna piilarit, ettei keksi mitään mun kapasiteettia ylittäviä nakkeja, jos näytän todellista välkymmältä. Mut se mikä oli tosi kiva huomata, kun menin ekaa kertaa lasit päässä tänään töihin, niin ei ollut pienintäkään epävarmuutta. Normaalisti on aina sellanen pieni kaiherrus jos on esim. uus tukka tms., et onks tää oikeesti kiva, mut nyt ei ollut minkäänmoista ähkunsaispiilaritäkkiitilalle- tai soriettäoonolemassa-fiilistä. Jeij. Joku hämmentävä egobuusti tai sit tosiaan tykkään näistä pokista. 

Se tykkäämisen tiedostaminen ei oo mulle mikään selviö, voin spekuloida vaikka miten loputtomiin, että tykkäänköhän oikeesti vai kuvittelenko vaan tykkääväni vai haluunko vaan kuvitella tykkääväni, oli kyse sitten uusista rilleistä, tukasta, kämpästä tai ihmisestä. Oon maailman huonoin tekemään päätöksiä ja esim. se yks ainoo koti, jota oikeesti kattelin sillä silmällä, on nyt jonkun toisen koti ihan vaan siks, että mua alkoi oksettaa (siis oikeesti etoi), kun ois pitänyt tehdä jotain päätöksiä. Ulkoistan päätökset mieluusti tai luistan niistä jotenkin muuten, ei tarvi sitten jälkeenpäin elää sen päätöksen kanssa. Täytyy vaan elää sen päättämättömyyden tai toisten käsiin annettujen päätösten kanssa. 

 

 

Naurettiin yhden ystävän kanssa sitä, miten epävarmuus on mulle tunteista hirvein. Tai se ei siis ollut hauskaa, vaan se miten se ilmeni. Muistelin ihan muuhun liittyen miten nilkkaoperaation yhteydessä stressasin eniten sitä, ettei epiduraalin myötä vaan tapahdu mitään ylenmääräisiä vapautumisia siinä leikkauspöydällä. Mua ei ollenkaan jännittänyt se leikkaus vaan se, etten vaan laske alleni siinä tunnottomuudessa. Heräämössä tapailin kädellä sänkyä altani ettei vaan tuu mitään ylimääräistä vastaan.* Kaveri nauroi, että oisko sit ollut hyvä jos ois yhtäkkiä ollut käden täydeltä jotain extraa händyssä. Totesin siihen, että sit ainakin oisin tiennyt! Isken siis ennemmin kädet kirjaimellisesti peehen kuin elän epätietoisuudessa. 

Kestän aika paljon epäkivojakin juttuja, mutta epävarmuus on jotain ihan hirveetä. On se tunne sitten vallalla töissä tai ihmissuhteissa tai vaikka aamubussissa, niin ennemmin tosiaan kohtaan negatiivisenkin lopputuleman, kuin elän sen kanssa etten tiedä missä mennään, mitä tunnen tai miten pitäisi toimia. Jos saa jo ens jouluks pukilta toivoa, niin tohon tunneskaalaan toivoisin ees pientä loivennusta, turhan rankkaa, kun oikein kauhoo siellä epävarmuuden syövereissä. Tieto ei lisää tuskaa, tai jos, niin se on sitten niin konkreettista, että sen kanssa on helpompi elää kuin elää pimennossa.

No, nyt voin ainakin olla varma siitä, että tää juttu alkaa vakaasti vajota kypsän puolelle, jos nyt jotain muuta missään vaiheessa olikaan. Epävarmempaa taas on mahtaako siellä "toisella puolella" olla enää ketään... Mulla on jäänyt kirjoittelun lisäks lukeminenkin, oon ihan pihalla kaikkien kuulumisista. Niisk. Enää tänään en lupaa ottaa vahinkoa takaisin, mut joskohan viikonloppuna pääsis mökillä ajan tasalle. :)

* (Ei tullut, kun kumminkin mietit.)