Älä valita, ala valita

Marisinkin jo eilen Twitterissä miten se fyysisesti lähin kollega on niin 24/7 negatiivinen, että sulaa pian se sermi välistä, kun uhkuu niin täydellä teholla niitä myrkkyhuurujaan. Miten voi olla koko ajan ja ihan kaikki niin huonosti? Jatkuvaa marmatusta millon mistäkin, melko taukoomatonta pupatusta siitä, tästä ja tosta epäkohdasta. Mantran katkaisee tasaiseen tahtiin ponnekkaampi *ttu*tana ja sit taas jatkuu se negatiivisen kaivelu. 

Ymmärtäisin paremmin tai ees vähän, jos ihmisellä ois oikeesti asiat huonosti, mutta yksityiselämässään asiat käsittääkseni oikeinkin hyvin, välillä jopa hiukan kateellisena seuraan, miten kivalta vapaa-aikansa vaikuttaa ainakin Facebookin välityksellä. (Niin, kun ihmiset normaalisti infoo vaan niistä kurjista ja mitäänsanomattomista jutuista Facessa, niin toi on virkistävä poikkeus... Muah.) Lapset on jo isoja (, joskin soittelevat kollegalle töihin suunnilleen kerran tunnissa) ja vapaa-ajalla harrastetaan monipuolisesti siipan ja tuttavien kanssa, on ulkoilua ja kauniita maisemia, saunailtaa, nyhtöpossua ja pehmoista punaviiniä. Jos pystyy siellä kotona ottamaan hyvästä kaiken irti, niin jotenkin kuvittelisi, että siellä töissä pystyisi hiukan paremmin tai ees toisinaan ummistamaan silmiään niiltä aivan järkyttäviltä, jatkuvilta ja pääsääntöisesti ei ollenkaan itseään koskettavilta epäkohdilta. 

Se jatkuva marina ja paikotellen oikein pahantahtoinenkin kaivelu on vierustoverille aika raskasta. Tykkään kyllä kuunnella musaa töissä, mutta ihan kaikkea ei saa luureillakaan suljettua ja toisaalta sen myötä missaan paljon sellasta muiden kollegojen tuottamaa "passiivista tietoa", joka ois ollut hyvä kuulla ees sivukorvalla. Luureissa on myös se huono puoli, että havahdun aina jossain vaiheessa jonkun hyvän biisin tahtiin nykiessäni, että joku kollega on ilmeestään päätellen seissyt jo hyvän tovin vieressä seuraamassa. Samoin innostuin yks päivä venyttelemään oikein kunnolla. No, luurit päässä se nautinnollinen venytysääni, joka kurkusta karkas, ei kuulostanut ollenkaan pahalta, mut tiedostin kyllä, että sermien ulkopuolelle voi kuulostaa hippasen oudolta. Yritin naamioida sen yskäks, mut tais vaan pahentaa tilannetta.

Lueskelin taas viime viikonloppuna mökillä siskon lehtiä ja Kodin kuvalehden juttu 80-senttisestä Noora Västisestä* sai taas vähän kohottamaan katsetta omasta navasta. Aika huikean oloinen tyyppi tuo Västinen, joka 24-vuotiaana on ehtinyt jo tekemään vaikka ja mitä. Fyysiset haasteet on näemmä hänen kohdallaan tehty ylitettäväksi, ja tarmoa on perinteistä lyhyempään varteen ilmeisesti suotu useammankin hongakolistajan edestä. "Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Turhan usein huomaan lähestyväni asioita negatiivisen kautta ja miettiväni nimenomaan niitä juttuja, jotka eivät syystä tai toisesta ole mahdollisia. Aivan liian usein olen itse syynä niiden mahdottomuuteen, moni asia varmasti onnistuisi kun vain pääsis itsestään yli ja uskaltaisi kokeilla. En ollut itse tajunnutkaan, että muotoilen usein kysymyksen negatiivisesti, kun saman asian voisi ilmaista positiivisestikin. Sen sijaan, että aina soittaessani kysyn "Onks huono hetki", voisin ihan hyvin kysyä, että onhan hyvä hetki tms. Pieni juttu, mutta pienistä jutuista se lähtee. Jatkossa siis sen sijaan, että kysyn että onko joku juttu huonosti, voin aivan hyvin kysyä, että onhan se hyvin. Hyvä, että tästä erikseen mulle mainittiin, itse en ois moista hokannut.

Sen sijaan siis, että ajattelisin esimerkiksi, että:

- Hirveen kiva, kun aamuisten lättyjen krääsä dunkkaa jokaisessa huoneessa ja tarttui varmaan puhtaisiin pyykkeihinkin, kiitos olemattoman liesituulettimen.

, voin ajatella, että:

- Voi että, kun ihanasti leijuu toi lättyjen tuoksu joka paikassa, säilyy niiden muisto paljon pidempään. Voiiii, ihan kuin ois kesä ja mökin lättykestit. Löööv.

Tai:

- VMP, ihan tyhjä lauantai, ei mitään kivaa tekemistä, oon varpisti foreveralone ja naapurin kissat syö mun naaman sit, kun oon tukehtunut noutopizzaan ja hoiperrellut rappikseen kuolemaan.

Mä taidan kuitenki lähtee tähän: 

- Ooo, ihana hemmottelulauantai, kerrankin aikaa itselle. Voi naputella ihan rauhassa blogia ja illalla vois mennä vaiks leffaan. Yksin. Lauantaina. Ei ollenkaan sad, vaan aikuisen ja itsenäisen, itsensä kanssa viihtyvän naisen merkki. Walter Mitty, täältä mää tuun!

* Kodin kuvalehti 1/2014